lauantai 30. tammikuuta 2016

Täti ja kolme lasta



Täti ja kolme lasta

Myönnän että pelkään heitä.
Tarkoitan ihmisiä, en enkeleitä
En tiedä katsooko ne ohi vai läpi,
Metrossa on paheksuva täti ja kolme lasta,
Mies joka sai istumapaikan vasta, kun annoin omani.
Kadulla ne katsovat olenko eläin.
Onko heidän asiansa että elän näin tai pukeudun omalla lailla?
Eikö kukaan heistä ole ollut vailla hyväksyntää?
En aio edes löytää mitään täältä.
Haluan pois, ottaa maskin kasvojeni päältä, olla vain minä, kuulumatta sulle, tolle tai sille.
Haluan asua maassa jossa en ole kaikille vain outo ja kamala,
 vaikka samalla haluaisinkin herättää jossakussa ehkä pienenkin naarmun pakkeloituihin kasvoihin,
 joiden omistaja tunkee itsenä lokeroihin ja liian pieniin taskuihin,
 jotka ovat ommeltu kiinni, tai joita hän ei edes omista itse.







Moikka~

Tämä runo syntyi luovan kirjoittamisen kurssilla. Sillä ei sikäli ole mitään ihmeempää taustaa takanaa, kuhan kirjoitin jotakin omasta elämästäni. En ole hyvä runoissa, mutta itse pidän tästä yksilöstä ainakin jonkin verran.~~ 
Laittelen tänne muitakin luovan kirjoittamisen kurssin juttuja lisää, kuhan sopiva sauma tulee.






Kirahvilapsi kuittaa~









lauantai 9. tammikuuta 2016

Koe 16.



Koe 16.


Katselin ulos lumisateeseen. Vielä vuosi sitten olin itse ollut kylmässä pihalla, kääriytyneenä johonkin likaiseen huovan riekaleeseen ja palellut, palellut kunnes joku ojensi minulle lämpimän kätensä, nosti ylös, puisteli lumet päältäni ja vei sisälle, turvaan ja lämpimään.
Olin kuulema sairas. En tiennyt oikeastaan mikä minua vaivasi, mutta aikuiset sanoivat niin ja joka päivä kävin verikokeissa ja söin lääkkeitä. Joskus vähän sen jälkeen kun minut oli pelastettu lastenkotiin meidät terveystarkastettiin. Minussa oli kuulema jotakin vikaa ja minut siirrettiin lastenkodista sairaalaan. Rakennus josta oli tullut kotini ei ollut kummoinen, semmoinen betonilaatikko se vain. Minut ja muutamat muut oli eristetty yhteen osaan rakennusta, sinne ei ollut vapaata pääsyä ja aina kun joku tuli tai meni hänen täytyi kävellä metallinpaljastimien läpi. En ollut käynyt itse ulkona moneen kuukauteen, en kertaakaan sen jälkeen kun olin tullut tälle osastolle.
Puhalsin huuruiseen ikkunaan ja piirsin siihen sormella kukkia. Ikkunalasi oli hyvin kylmä. Kuulin käytävältä askelia ja katsoin paremmaksi ryömiä äkkiä peiton alle ja esittää nukkuvaa. Joku avasi oven, totesi minun nukkuvan ja laittoi oven hiljaa takaisin kiinni. Avasin varovasti silmäni ja tuijotin kattoon. Tämä yö ei ollut poikkeus edeltäjistään, unesta ei ollut tietoakaan. Pyörin sängyssä ties kuinka kauan, välillä nousin ja kävin ikkunassa, katselin kuutamoa vasten piirtyviä Sagrada familian torneja ja sitten taas palasin takaisin vällyjen väliin ja yritin nukahtaa. Vasta kolmen aikaan aamuyöstä nukahdin, mutta painajaiset valtasivat minut saman tien. Näin unta sairaalaosastostamme, kuljin unessa köysinipun kanssa kohti yhteisiä oleskelutiloja. Olin ottanut köydet kaiketi siivouskomerosta, vaikken tiennytkään miten sinne olin päässyt, sillä ovet olivat aina lukossa. Jokaiseen köyteen sidoin yhden oleskelutilasta löytämäni pehmolelun ja ripustin köydet kattoon, lamppuihin, tuolien käsinojiin ja verhotankoon.
 Heräsin säpsähtäen kimakkaan huutoon. Joku kirkui jossain osastolla. Katsoin pöydälläni olevaa herätyskelloa, se näytti kuusi yli kahdeksaa. Nousin hiljaa sängystä ja hoipertelin ovelle. Jaloissa painoi ja tuntui kuin olisin kävellyt koko yön. Avasin oven hiljaa ja kurkistin käytävään jonne muidenkin huoneiden asukkeja oli ilmaantunut ihmettelemään huutoa. Kirkuminen oli loppunut mutta kuulimme kiivasta puhetta. Osaston johtajan tohtori Zafónin kumea ääni kantautui korviimme muttemme erottaneet mitä hän sanoi. Samassa hänen askelensa alkoivat kulkea kohti meidän käytäväämme ja jokainen pakeni kiireesti omaan huoneeseensa peiton alle esittämään vasta herännyttä. Kuuntelin korva seinässä kiinni mitä oveni takana tapahtui. Jokainen ovi avattiin vuoron perään ja kahdet askelet lähtivät huoneista, mutta vain tohtori Zafónin askelet palasivat. Lopulta hän avasi myös minun huoneeni oven. "Noh potilas numero 16, mikä on nimesi, ikäsi, kotipaikkasi ja näitkö unta viime yönä?" Hän kysyi. Samat kysymykset kuin eilen, ja toissapäivänä ja sitä edellisenä ja joka päivä koko sen ajan mitä olin ollut osastolla. "Nimeni on Nicolas, olen 10, en tiedä tarkalleen mistä tulen mutta asuin ennen tänne tuloa lasten kodissa lähellä Sarriàn hautausmaata, ja kyllä näin unta viime yönä" Viimeiseen kysymykseen en ikinä olisi halunnut vastata sillä tohtorin ilme muuttui aina myöntävän vastauksen kodalla kivettyneeksi ja osasin jo ennustaa mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mies otti minua kädestä ja talutti mitään sanomatta käytävälle. Kävelin hänen vierellään kohti oleskelutilaa ja oven suussa tohtori seisahtui. Hän asetti kätensä molemmille harteilleni ja työnsi minut ovesta sisään. Katselin ympärilleni. Huoneen jokaiseen mahdolliseen paikkaan oli hirtetty pehmolelu. Jos asia olisikin ollut vain näin olisin todennut että tässäpä kiva jekku, mutta valitettavasti yksi nalle ei ollut nalle, se oli osastolla eilen käynyt siivooja jolla oli ollut koko päivän hapan ilme. Katsoin hirtettyä nais parkaa kylmien väreiden kulkiessa selkääni pitkin. "Näit siis viime yönä unta Nicolas?" Zafón kysyi. "Millainen se uni mahtoi tällä kertaa olla?" Sekunnin sadasosan ajan mietin tilanteeni ja nielaisin. "kyllä herra Zafón, näin unta, istuin siinä hiekkarannalla ja piirsin hiekkaan pingviinejä. Niitä oli siellä rannalla paljon. En tiedä miten siellä oli pingviinejä, mutta ne olivat hyvin suloisia ja pidin niistä kovasti." Toivoin että vastaukseni menisi läpi tohtorin rautaisesta katseesta ja sekunnit tuntuivat kestävän ikuisuuden. Mies huokaisi. "Selvä, toivon että puhuit totta, mutta jos et ja jossain kohtaa satut muistamaan jotakin uutta, esimerkiksi unen hirttosilmukoista tai tästä siivoja poloisesta niin tule kertomaan siitä välittömästi." Hän sanoi. "Nyt voit mennä muiden luokse syömään aamupalaa, muista varoa Pabloa, hän tuhosi juuri viimeisenkin kertakäyttö veitsemme ja jouduimme antamaan hänelle puikot ja lusikan, hän on vähän huonolla päällä, pidä oma veitsesi visusti itselläsi" Nyökkäsin ja katsoin kun tohtori lähti takaisin makuuhuonekäytävään hakemaan potilasta numero 17.

Aamupalan jälkeen menin huoneeseeni niin kuin kuului. Istuin sängyllä ja odotin niin kuin kuului. Hoitaja tuli huoneeseeni samaan aikaan kuin eilenkin kuten kuuluikin ja laski hopeisen tarjottimen yöpöydälleni. Ensin hän ojensi minulle harmaan kapselin jonka nielaisin mukisematta veden kanssa alas. Sen jälkeen kävin pitkäkseni vähän vähemmän mielelläni. Hoitaja kiinnitti sänkyni lepositeet ja otti tarjottimelta ruiskun. Tänään neste sen sisällä oli punaista, eilen se oli vihreää. Hoitaja odotti hetken kunnes tohtori Zafón tuli huoneeseen, silloin hoitaja ojensi ruiskun tohtorille ja tarttui itse minusta kiinni. Hän painoi päätäni tyynylle ja mutisi jotakin rauhoittavaksi tarkoitettua korvaani. Tohtori asetti neulan ruiskun kärkeen ja veti paidan hihan olkavarteni päältä pois. Sitten hän painoi neulan kärjen syvälle olkavarteeni ja tunsin kuuman nesteen virtaavan suoniini. Päässäni alkoi sumentua, enkä yhtäkkiä nähnyt mitään vain mustaa. Koko kehoni oli kuin tulessa ja täysin hallitsemattomissani, tärisin suunnattomasti ja huusin tuskasta. Huusin ja huusin näkemättä mitään ja tuntematta mitään muuta kuin polttavan kivun joka valtasi koko kehoni hetkessä. Sitten se loppui, laantui, katosi ja näköni alkoi palautua ja lakkasin huutamasta. Olin hiestä märkä ja hoitaja irrotti siteet jotka olivat pitäneet minut paikoillani. Raahustin tärisevin askelin suihkuun. Istuin kylmälle kaakelilattialle ja kiedoin kädet polvieni ympärille lämpimän veden valuessa suihkusta päälleni. Mietin unta jonka oikeasti olin nähnyt. Taas se oli tapahtunut, taas olin nähnyt enne unen. Vapisin äskeisen kohtauksen jäljiltä vielä suihkun jälkeenkin ja raahustin kohti seuraavaa päivän ohjelmanumeroa. Istuin penkille vastapäätä ovea jossa luki Tohtori Martin Zafón.
Odotettuani aikani tohtori avasi ovensa ja kutsui minut sisään. Istuin kuten tavallista pienelle jakkaralle vastapäätä suurta tammista kirjoituspöytään. Herra Zafon istui pöydän reunalle ja katseli minua.  "Olet Nicolas kasvanut paljon. Ja vahvistunut myös, olit aika rääpäle kun tulit tänne." Nyökkäsin hiljaa olin hämmentynyt. Yleensä tämä jokapäiväinen kahdenkeskeinen hetki sisälsi vain painoni mittaamisen, kehoni tarkistuksen mahdollisien uusien mustelmien varalta, utelua siitä kuinka hyvin olin nukkunut ja olinko pitänyt tänä aamuna kaurapuurosta.  Koskaan aiemmin tohtori ei ollut kertonut tai sanonut mitään ylimääräistä. "En voi sanoa että olisit vielä valmis, tarkoitan terve, yhä edelleen tämä kolkko laatikko tulee olemaan kotisi, mutta ihan onneton rääpäle sinä et enää ole. Miltä tämän päiväinen lääkeannos tuntui?" Hän kysyi ja skannasi jokaista ruumiini liikahdusta katseellaan. "Ei se ollut kovin paljoa sen kummempi kuin ne aiemmatkaan, poltteli ehkä hiukan enemmän, mutta ei mitenkään huomattavasti." Sanoin ja yritin vältellä tohtorin katsetta. "Vai niin, vai niin. Noh tänään ei tarvitse tehdä tarkastuksia, tein ne sillä aikaa kun sinä lojuit tajuttomana, joten voinet mennä." Hän sanoi ja nousi seisomaan kääntyessään tutkimaan papereita pöydällään. Tuijotin kummastuneena valkoisen takin selkää. Milloin minä olin ollut tajuton? "Ai niin et sattumoisin ole muistanut mitään uutta, esimerkiksi unesta jonka näit viime yönä, ankkoja siinä taisi olla, ei esimerkiksi ollut hirtettyä ankkaa?" "Pingviinejä, tarkoitat kai pingviinejä. Ei ei ollut yhden yhtä hirtettyä lintua." vastasin. "Ai juu pingviinejä, niitä minä juuri tarkoitinkin" Tohtori naurahti ja kääntyi kädet housujensa taskuissa takaisin minuun päin. "Tosiaan kuten mainitsin, tarkastin sinut jo ollessasi tajuton sen lääkeruiskun jäljiltä, joten voit mennä, iltapala on katettu jo pöytään." Hän sanoi ja pörrötti hiuksiani. Nousin jakkaraltani ja siirryin käytävään. Miten ihmeessä olin ollut tajuttomana koko päivän.

Seuraava yö ei ollut edellistä kummoisempi. Ensin en meinannut millään saada unta ja kun lopulta sain, näin painajaisia. Uneni tapahtumapaikka oli jälleen sairaalaosastomme. Tällä kertaa kuljin toisten potilaiden huoneissa. Heidän kasvonsa näyttivät vääristyneiltä ja osalle oli kasvanut sarvet, osalle rynnäkkö kivääri jonkin raajan paikalle ja yhdellä oli sinko toisen kätensä tilalla. Vain yksi heistä ei ollut mitenkään muuttunut. Tyttö nimeltään Alexia näytti sängyssään liian normaalilta muihin vääristyneisiin sairastovereihin verrattuna etten voinut sietää sitä. Aloin sitoa unessa Alexian hiuksia sängyn päätyyn kiinni.  Kun olin saanut työni tehtyä jatkoin matkaani osastolla. Livuin ääneti eteenpäin kunnes tulin Tohtori Zafónin työhuoneen ovelle. Avasin oven ja liu'uin sisälle. Katselin ympärilleni kunnes yhtäkkiä kuulin veret seisauttavan huudon ja tuntui kuin olisin revennyt kahtia. En päässyt liikkumaan, olin jumissa Zafónin huoneessa, aivan hänen työpöytänsä vieressä enkä kyennyt liikauttamaan ainoatakaan solua kehossani. Samassa kuva päässäni vaihtui osittain omaksi huoneekseni ja osaksi olin edelleen tohtorin työhuoneessa. Tajusin että olin jotenkin mystisesti edelleen unessa, mutta kuitenkin hereillä, jotenkin olin jakautunut kahtia. Hereillä minä nousin ylös ja hoipuin ovelleni, joku kiljui edelleen korvia vihlovasti. Jalkani olivat raskaammat kuin ikinä ja tuntui että ne repeäisivät irti joka askeleella. Olin juuri avaamassa oveani kun hoitajani avasi sen käytävän puolelta. Säikähdin ja horjahdin taaksepäin oven avautuessa yhtäkkiä. Hoitaja sai napattua kädestäni etten kaatunut. "Nicolas tohtori Zafón on pyytänyt kaikki teidät potilaan numero 14 huoneeseen. Lähdin hoitajan perässä käytävää pitkin Alexian huoneeseen ja tiesin jo mitä odottaa. Alexian hiukset olivat sidottu tiukasti sängynpäätyyn, liimattu siihen ja osittain poltettu. Muut potilaat olivat jo huoneessa ja Alexia itki hiljaa sänkynsä päätyyn käpertyneenä. Tohtori leikkasi hiuksia irti sängystä. Minun tullessa huoneeseen hän kysyi samat kysymykset kuin joka aamu. "Potilas numero 16, mikä on nimesi, ikäsi, kotipaikkasi ja näitkö unta?" "Olen Nicolas, 10 vuotta, en tiedä mistä olen, mutta tulin lastenkodista läheltä Sarriàn hautausmaata. En muista nähneeni unta." Tiesin tasan tarkkaan että olin nähnyt unta jossa olin sitonut Alexian hiukset sängyn päätyyn ja tiesin oikein hyvin edelleen seisovani tohtorin työhuoneessa. Herra Zafón sai viimein leikattua viimeisenkin hiuksen irti sängystä. Alexian hoitaja ojensi roskakorin johon tohtori pudotti irronneet hiukset. Alexia näytti kaljulta rotalta, hänellä oli aina ollut pitkät hiukset ja nyt niistä ei ollut jäljellä kuin siili.
Meidät potilaat lähetettiin takaisin omiin huoneisiimme ja kehotettiin nukkumaan. Kömmin peiton alle ja saman tien kun painoin silmäni kiinni pystyi taas liikkumaan tohtorin työhuoneessa. Piilouduin nopeasti huoneen nurkkaan ja vedin ikkunan pitkät verhot eteeni. Kuulin kun ovi avattiin ja Zafónin tuttu tumman pehmeä ääni täytti huoneen. Hän puhui puhelimeensa. "Olen alkanut epäillä että pian olisi aika siirtää ase 16 muualle, hän alkaa olla liian vaarallinen säilytettäväksi täällä. Pelkästään tällä viikolla on tapettu yksi siivooja, hirtetty kaikki pehmolelut, poltettu, liimattu ja sidottu toisen aseen hiukset ja ripoteltu kuolleiden eläinten nahkoja pitkin osastoa. Emme voi olla enää varmoja milloin ase tietoistuu ja pystyy alkaa hallita itseään, toistaiseksi olemme saaneet lääkkeillä hänen aivotoimintansa hämärtymään sen verran etten usko tietoista hallintaa mahdolliseksi. …Kyllä hän tuntuu vahvistuneen… Tänään juuri annoimme hänelle annoksen uutta ainetta, se olikin hiukan tujumpaa, meni taju koko päiväksi ja ääntä hänestä lähti kuin pienestä kylästä. …Kyllä…ehdottomasti. Luotan teihin ja toivon pikaista yhteyden ottoa, ase on siirrettävä pikimmiten. Juu, kuulemiin!"  Puhelun päätyttyä mies selasi kansioitaan pöydän ääressä, haukotteli ja totesi unen olevan poikaa. Hän lähti huoneesta lukiten oven mennessään. Tuijotin kauhun lamauttamana ovea josta mies oli juuri kävellyt ulos. Astuin ääneti pois verhon takaa ja istuin lattialle. Nostin kädet kasvojeni eteen. Olinko minä ase? Olivatko kaikki muutkin aseita? Nousin seisomaan ja kumarruin tarkastelemaan kansiota jonka tohtori oli jättänyt auki pöydälleen. Selasin sitä kunnes löysin etsimäni. "Ihmisase koekappale 16. Nicolas Ruiz. Ikä: 10. Toimintakyvyn taso: 4/5. Kyky: musta sielu nukkuessa, kykenee erittäin raakalaismaisiin tekoihin, pitää tappamisesta. Kun ase tietoistuu, hän kykenee hylkäämään täysin itsensä ja alkaa elää vain tunteettomana aseena." Katsoin sivulla olevaa kuvaa jossa olin minä. Kuva oli otettu kun olin saapunut osastolle.

Aamuun mennessä olin ehtinyt oppia kaksi asiaa, sen miten vihataan jotakuta koko sydämestä, ja sen miten uusi kehoni toimi. Palasin takaisin kilttiin minääni ja menin aamupalalle kuten tavallisesti. Lääke vaiheessa nielin kiltisti kapselin ja otin kiltisti lääkeruiskullisen. Tiesin etteivät ne enää voisi minulle mitään. Kansiossa oli sanottu että aseen tietoistuttua tapahtunutta ei voisi enää peruuttaa. Tällä kertaa ruisku ei tuntunut missään, mutta esitin osani hyvin. Huusin kuin hyeena ja esitin vaipuvani tajuttomuuteen muutamaksi tunniksi. Tohtori lähti minut operoituaan jonnekin osaston ulkopuolelle. Herättyäni sain ruokaa, ja istuin muiden kanssa oleskeluhuoneessa katsomassa jotakin elokuvaa. Illan hämärryttyä söimme iltapalaa, kävimme jokainen vuorollamme suihkussa ja sulkeuduimme omiin huoneisiimme odottamaan nukahtamista. Omassani kesti taas tuskaisen kauan, mutta kun nukahdin olin niin täynnä vihaa etten kyennyt hallitsemaan itseäni. Paiskoin tavaroita huoneessani ja pyrin tuhoamaan kaiken. Viimeisenä ehjänä oli enää suuri kokovartalo peili. Katselin itseäni siitä. Puhtaan valkoiset hiukseni olivat nyt mustat, silmäni kiiluivat luonnottoman kirkkaina ja valkoinen yöpaitani loi viimeisen aavemaisen silauksen ulkomuotooni. Inhosin kuvaa jonka näin peilissä, inhosin koko paikkaa, inhosin sitä että minulle oli valehdeltu, inhosin sitä että kaikille muillekin oli valehdeltu. Minä olin ase, ihmisase ja niin olivat kaikki muutkin täällä. Jokainen heistä aktivoitui yöllä, he eivät vain tienneet siitä. Iskin nyrkkini peiliin niin kovaa kuin pystyin ja lasin palasia sinkoili sinne tänne. Nyrkkini vuosi verta. Nostin yhden lasin palan maasta ja käännyin katsomaan nukkuvaa itseäni. Sen enempää ajattelematta silvoin oman ruumiini palasiksi, tuhosin itseni täysin, luovuin itsestäni kokonaan. Sisälläni kulki repivä tunne, raastoinhan toista puolta itsestäni irti harvinaisen brutaalisti. Samassa kuulin askelia käytävältä. Otaksuin tohtori Zafonin tulleen takaisin. Liu'uin kuten unissani yleensäkin oveni läpi, tällä kertaa täysin tietoisena siitä että se mitä luulin uneksi oli täyttä totta. Tohtorin työhuoneessa paloi valot. Matelin oven alitse täysin äänettä ja katselin edessäni seisovan miehen selkää. Otin askelen lähemmäksi, otin toisen ja kolmannen. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja hän säikähti suunnattomasti, enkä minä jäänyt aikailemaan vaan iskin yhä kädessäni olleen lasin palan hänen rinnastaan läpi. Huutaen hän lyyhistyi maahan ja minua alkoi huvittaa suuresti. Rakentaa nyt aseita orvoista ihmisistä, perheiden hylänneistä lapsista ja tulla vielä itse tapetuksi yhden aseensa toimesta. Nauroin ensimmäistä kertaa ikinä sen jälkeen kun minut oli viety pois lastenkodista. Tartuin tohtoria jalasta kiinni ja raahasin käytävään, kuljin käytävän läpi avaten jokaisen aseen oven, jokaisen hoitaja oven ja kirjoitin jokaisen sängyn yläpuolelle kattoon verellä numeron 16. Sen jälkeen raahasin miehen ulos jätin hänet oven eteen lumihankeen ja lähdin itse kävelemään kohti Sarriàn hautaus maata. 




Moikka~~ 

Tässä nyt ensimmäinen tähän blogiin julkaisemani pitempi teksti. Oon tässä meneillään olevassa jaksossa äikä 13 kurssilla, joka on luovan kirjoittamisen kurssi. Kirjotellaan siellä pääasiassa semmosia lyhyitä tajunnanvirran tyyppisiä tekstejä, lisäks ollaan kirjotettu kolumni ja kauhutarina, ja tulossa olis vielä novelli, satu ja runo ainakin. Tämä teksti oli mun kauhutarina, en tiiä onnistuinko kauhistuttamaan, mutta todennäköisesti en, syytetään siitä sitä et kirjotin tän joskus keskellä yötä ja keskittyminen oli vähän mitä oli. Mut hei toivottavasti tykkäsitte ja jaksoitte edes lukea, nähdään taas~~





Kirahvilapsi kuittaa~~