Koe 16.
Katselin ulos
lumisateeseen. Vielä vuosi sitten olin itse ollut kylmässä pihalla,
kääriytyneenä johonkin likaiseen huovan riekaleeseen ja palellut, palellut
kunnes joku ojensi minulle lämpimän kätensä, nosti ylös, puisteli lumet
päältäni ja vei sisälle, turvaan ja lämpimään.
Olin kuulema sairas.
En tiennyt oikeastaan mikä minua vaivasi, mutta aikuiset sanoivat niin ja joka
päivä kävin verikokeissa ja söin lääkkeitä. Joskus vähän sen jälkeen kun minut
oli pelastettu lastenkotiin meidät terveystarkastettiin. Minussa oli kuulema
jotakin vikaa ja minut siirrettiin lastenkodista sairaalaan. Rakennus josta oli
tullut kotini ei ollut kummoinen, semmoinen betonilaatikko se vain. Minut ja
muutamat muut oli eristetty yhteen osaan rakennusta, sinne ei ollut vapaata
pääsyä ja aina kun joku tuli tai meni hänen täytyi kävellä metallinpaljastimien
läpi. En ollut käynyt itse ulkona moneen kuukauteen, en kertaakaan sen jälkeen
kun olin tullut tälle osastolle.
Puhalsin huuruiseen
ikkunaan ja piirsin siihen sormella kukkia. Ikkunalasi oli hyvin kylmä. Kuulin
käytävältä askelia ja katsoin paremmaksi ryömiä äkkiä peiton alle ja esittää
nukkuvaa. Joku avasi oven, totesi minun nukkuvan ja laittoi oven hiljaa takaisin
kiinni. Avasin varovasti silmäni ja tuijotin kattoon. Tämä yö ei ollut poikkeus
edeltäjistään, unesta ei ollut tietoakaan. Pyörin sängyssä ties kuinka kauan,
välillä nousin ja kävin ikkunassa, katselin kuutamoa vasten piirtyviä Sagrada
familian torneja ja sitten taas palasin takaisin vällyjen väliin ja yritin
nukahtaa. Vasta kolmen aikaan aamuyöstä nukahdin, mutta painajaiset valtasivat
minut saman tien. Näin unta sairaalaosastostamme, kuljin unessa köysinipun
kanssa kohti yhteisiä oleskelutiloja. Olin ottanut köydet kaiketi
siivouskomerosta, vaikken tiennytkään miten sinne olin päässyt, sillä ovet olivat aina lukossa. Jokaiseen köyteen sidoin yhden oleskelutilasta löytämäni
pehmolelun ja ripustin köydet kattoon, lamppuihin, tuolien käsinojiin ja verhotankoon.
Heräsin säpsähtäen kimakkaan huutoon. Joku
kirkui jossain osastolla. Katsoin pöydälläni olevaa herätyskelloa, se näytti
kuusi yli kahdeksaa. Nousin hiljaa sängystä ja hoipertelin ovelle. Jaloissa
painoi ja tuntui kuin olisin kävellyt koko yön. Avasin oven hiljaa ja kurkistin
käytävään jonne muidenkin huoneiden asukkeja oli ilmaantunut ihmettelemään
huutoa. Kirkuminen oli loppunut mutta kuulimme kiivasta puhetta. Osaston johtajan tohtori Zafónin kumea ääni kantautui korviimme muttemme erottaneet mitä hän
sanoi. Samassa hänen askelensa alkoivat kulkea kohti meidän käytäväämme ja
jokainen pakeni kiireesti omaan huoneeseensa peiton alle esittämään vasta
herännyttä. Kuuntelin korva seinässä kiinni mitä oveni takana tapahtui.
Jokainen ovi avattiin vuoron perään ja kahdet askelet lähtivät huoneista, mutta
vain tohtori Zafónin askelet palasivat. Lopulta hän avasi myös minun huoneeni
oven. "Noh potilas numero 16, mikä on nimesi, ikäsi, kotipaikkasi ja
näitkö unta viime yönä?" Hän kysyi. Samat kysymykset kuin eilen, ja
toissapäivänä ja sitä edellisenä ja joka päivä koko sen ajan mitä olin ollut
osastolla. "Nimeni on Nicolas, olen 10, en tiedä tarkalleen mistä tulen
mutta asuin ennen tänne tuloa lasten kodissa lähellä Sarriàn hautausmaata, ja
kyllä näin unta viime yönä" Viimeiseen kysymykseen en ikinä olisi halunnut
vastata sillä tohtorin ilme muuttui aina myöntävän vastauksen kodalla
kivettyneeksi ja osasin jo ennustaa mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mies otti
minua kädestä ja talutti mitään sanomatta käytävälle. Kävelin hänen vierellään
kohti oleskelutilaa ja oven suussa tohtori seisahtui. Hän asetti kätensä
molemmille harteilleni ja työnsi minut ovesta sisään. Katselin ympärilleni.
Huoneen jokaiseen mahdolliseen paikkaan oli hirtetty pehmolelu. Jos asia
olisikin ollut vain näin olisin todennut että tässäpä kiva jekku, mutta
valitettavasti yksi nalle ei ollut nalle, se oli osastolla eilen käynyt
siivooja jolla oli ollut koko päivän hapan ilme. Katsoin hirtettyä nais parkaa
kylmien väreiden kulkiessa selkääni pitkin. "Näit siis viime yönä unta
Nicolas?" Zafón kysyi. "Millainen se uni mahtoi tällä kertaa
olla?" Sekunnin sadasosan ajan mietin tilanteeni ja nielaisin. "kyllä
herra Zafón, näin unta, istuin siinä hiekkarannalla ja piirsin hiekkaan
pingviinejä. Niitä oli siellä rannalla paljon. En tiedä miten siellä oli
pingviinejä, mutta ne olivat hyvin suloisia ja pidin niistä kovasti."
Toivoin että vastaukseni menisi läpi tohtorin rautaisesta katseesta ja sekunnit
tuntuivat kestävän ikuisuuden. Mies huokaisi. "Selvä, toivon että puhuit
totta, mutta jos et ja jossain kohtaa satut muistamaan jotakin uutta,
esimerkiksi unen hirttosilmukoista tai tästä siivoja poloisesta niin tule
kertomaan siitä välittömästi." Hän sanoi. "Nyt voit mennä muiden
luokse syömään aamupalaa, muista varoa Pabloa, hän tuhosi juuri viimeisenkin
kertakäyttö veitsemme ja jouduimme antamaan hänelle puikot ja lusikan, hän on
vähän huonolla päällä, pidä oma veitsesi visusti itselläsi" Nyökkäsin ja
katsoin kun tohtori lähti takaisin makuuhuonekäytävään hakemaan potilasta
numero 17.
Aamupalan jälkeen
menin huoneeseeni niin kuin kuului. Istuin sängyllä ja odotin niin kuin kuului.
Hoitaja tuli huoneeseeni samaan aikaan kuin eilenkin kuten kuuluikin ja laski
hopeisen tarjottimen yöpöydälleni. Ensin hän ojensi minulle harmaan kapselin jonka
nielaisin mukisematta veden kanssa alas. Sen jälkeen kävin pitkäkseni vähän
vähemmän mielelläni. Hoitaja kiinnitti sänkyni lepositeet ja otti tarjottimelta
ruiskun. Tänään neste sen sisällä oli punaista, eilen se oli vihreää. Hoitaja
odotti hetken kunnes tohtori Zafón tuli huoneeseen, silloin hoitaja ojensi
ruiskun tohtorille ja tarttui itse minusta kiinni. Hän painoi päätäni tyynylle
ja mutisi jotakin rauhoittavaksi tarkoitettua korvaani. Tohtori asetti neulan
ruiskun kärkeen ja veti paidan hihan olkavarteni päältä pois. Sitten hän painoi
neulan kärjen syvälle olkavarteeni ja tunsin kuuman nesteen virtaavan suoniini.
Päässäni alkoi sumentua, enkä yhtäkkiä nähnyt mitään vain mustaa. Koko kehoni
oli kuin tulessa ja täysin hallitsemattomissani, tärisin suunnattomasti ja
huusin tuskasta. Huusin ja huusin näkemättä mitään ja tuntematta mitään muuta
kuin polttavan kivun joka valtasi koko kehoni hetkessä. Sitten se loppui,
laantui, katosi ja näköni alkoi palautua ja lakkasin huutamasta. Olin hiestä
märkä ja hoitaja irrotti siteet jotka olivat pitäneet minut paikoillani.
Raahustin tärisevin askelin suihkuun. Istuin kylmälle kaakelilattialle ja
kiedoin kädet polvieni ympärille lämpimän veden valuessa suihkusta päälleni.
Mietin unta jonka oikeasti olin nähnyt. Taas se oli tapahtunut, taas olin
nähnyt enne unen. Vapisin äskeisen kohtauksen jäljiltä vielä suihkun jälkeenkin
ja raahustin kohti seuraavaa päivän ohjelmanumeroa. Istuin penkille vastapäätä
ovea jossa luki Tohtori Martin Zafón.
Odotettuani aikani
tohtori avasi ovensa ja kutsui minut sisään. Istuin kuten tavallista pienelle
jakkaralle vastapäätä suurta tammista kirjoituspöytään. Herra Zafon istui
pöydän reunalle ja katseli minua.
"Olet Nicolas kasvanut paljon. Ja vahvistunut myös, olit aika
rääpäle kun tulit tänne." Nyökkäsin hiljaa olin hämmentynyt. Yleensä tämä
jokapäiväinen kahdenkeskeinen hetki sisälsi vain painoni mittaamisen, kehoni
tarkistuksen mahdollisien uusien mustelmien varalta, utelua siitä kuinka hyvin
olin nukkunut ja olinko pitänyt tänä aamuna kaurapuurosta. Koskaan aiemmin tohtori ei ollut kertonut tai
sanonut mitään ylimääräistä. "En voi sanoa että olisit vielä valmis,
tarkoitan terve, yhä edelleen tämä kolkko laatikko tulee olemaan kotisi, mutta
ihan onneton rääpäle sinä et enää ole. Miltä tämän päiväinen lääkeannos
tuntui?" Hän kysyi ja skannasi jokaista ruumiini liikahdusta katseellaan.
"Ei se ollut kovin paljoa sen kummempi kuin ne aiemmatkaan, poltteli ehkä
hiukan enemmän, mutta ei mitenkään huomattavasti." Sanoin ja yritin
vältellä tohtorin katsetta. "Vai niin, vai niin. Noh tänään ei tarvitse
tehdä tarkastuksia, tein ne sillä aikaa kun sinä lojuit tajuttomana, joten
voinet mennä." Hän sanoi ja nousi seisomaan kääntyessään tutkimaan
papereita pöydällään. Tuijotin kummastuneena valkoisen takin selkää. Milloin
minä olin ollut tajuton? "Ai niin et sattumoisin ole muistanut mitään uutta,
esimerkiksi unesta jonka näit viime yönä, ankkoja siinä taisi olla, ei
esimerkiksi ollut hirtettyä ankkaa?" "Pingviinejä, tarkoitat kai
pingviinejä. Ei ei ollut yhden yhtä hirtettyä lintua." vastasin. "Ai
juu pingviinejä, niitä minä juuri tarkoitinkin" Tohtori naurahti ja
kääntyi kädet housujensa taskuissa takaisin minuun päin. "Tosiaan kuten
mainitsin, tarkastin sinut jo ollessasi tajuton sen lääkeruiskun jäljiltä,
joten voit mennä, iltapala on katettu jo pöytään." Hän sanoi ja pörrötti
hiuksiani. Nousin jakkaraltani ja siirryin käytävään. Miten ihmeessä olin ollut
tajuttomana koko päivän.
Seuraava yö ei ollut
edellistä kummoisempi. Ensin en meinannut millään saada unta ja kun lopulta
sain, näin painajaisia. Uneni tapahtumapaikka oli jälleen sairaalaosastomme.
Tällä kertaa kuljin toisten potilaiden huoneissa. Heidän kasvonsa näyttivät
vääristyneiltä ja osalle oli kasvanut sarvet, osalle rynnäkkö kivääri jonkin
raajan paikalle ja yhdellä oli sinko toisen kätensä tilalla. Vain yksi heistä
ei ollut mitenkään muuttunut. Tyttö nimeltään Alexia näytti sängyssään liian
normaalilta muihin vääristyneisiin sairastovereihin verrattuna etten voinut
sietää sitä. Aloin sitoa unessa Alexian hiuksia sängyn päätyyn kiinni. Kun olin saanut työni tehtyä jatkoin matkaani
osastolla. Livuin ääneti eteenpäin kunnes tulin Tohtori Zafónin työhuoneen
ovelle. Avasin oven ja liu'uin sisälle. Katselin ympärilleni kunnes yhtäkkiä
kuulin veret seisauttavan huudon ja tuntui kuin olisin revennyt kahtia. En
päässyt liikkumaan, olin jumissa Zafónin huoneessa, aivan hänen työpöytänsä
vieressä enkä kyennyt liikauttamaan ainoatakaan solua kehossani. Samassa kuva päässäni vaihtui osittain omaksi
huoneekseni ja osaksi olin edelleen tohtorin työhuoneessa. Tajusin että olin
jotenkin mystisesti edelleen unessa, mutta kuitenkin hereillä, jotenkin olin jakautunut kahtia. Hereillä minä
nousin ylös ja hoipuin ovelleni, joku kiljui edelleen korvia vihlovasti.
Jalkani olivat raskaammat kuin ikinä ja tuntui että ne repeäisivät irti joka
askeleella. Olin juuri avaamassa oveani kun hoitajani avasi sen käytävän
puolelta. Säikähdin ja horjahdin taaksepäin oven avautuessa yhtäkkiä. Hoitaja
sai napattua kädestäni etten kaatunut. "Nicolas tohtori Zafón on pyytänyt
kaikki teidät potilaan numero 14 huoneeseen. Lähdin hoitajan perässä käytävää
pitkin Alexian huoneeseen ja tiesin jo mitä odottaa. Alexian hiukset olivat
sidottu tiukasti sängynpäätyyn, liimattu siihen ja osittain poltettu. Muut
potilaat olivat jo huoneessa ja Alexia itki hiljaa sänkynsä päätyyn
käpertyneenä. Tohtori leikkasi hiuksia irti sängystä. Minun tullessa huoneeseen
hän kysyi samat kysymykset kuin joka aamu. "Potilas numero 16, mikä on
nimesi, ikäsi, kotipaikkasi ja näitkö unta?" "Olen Nicolas, 10
vuotta, en tiedä mistä olen, mutta tulin lastenkodista läheltä Sarriàn
hautausmaata. En muista nähneeni unta." Tiesin tasan tarkkaan että olin
nähnyt unta jossa olin sitonut Alexian hiukset sängyn päätyyn ja tiesin oikein
hyvin edelleen seisovani tohtorin työhuoneessa. Herra Zafón sai viimein
leikattua viimeisenkin hiuksen irti sängystä. Alexian hoitaja ojensi roskakorin
johon tohtori pudotti irronneet hiukset. Alexia näytti kaljulta rotalta,
hänellä oli aina ollut pitkät hiukset ja nyt niistä ei ollut jäljellä kuin
siili.
Meidät potilaat
lähetettiin takaisin omiin huoneisiimme ja kehotettiin nukkumaan. Kömmin peiton
alle ja saman tien kun painoin silmäni kiinni pystyi taas liikkumaan tohtorin
työhuoneessa. Piilouduin nopeasti huoneen nurkkaan ja vedin ikkunan pitkät
verhot eteeni. Kuulin kun ovi avattiin ja Zafónin tuttu tumman pehmeä ääni
täytti huoneen. Hän puhui puhelimeensa. "Olen alkanut epäillä että pian
olisi aika siirtää ase 16 muualle, hän alkaa olla liian vaarallinen
säilytettäväksi täällä. Pelkästään tällä viikolla on tapettu yksi siivooja,
hirtetty kaikki pehmolelut, poltettu, liimattu ja sidottu toisen aseen hiukset
ja ripoteltu kuolleiden eläinten nahkoja pitkin osastoa. Emme voi olla enää
varmoja milloin ase tietoistuu ja pystyy alkaa hallita itseään, toistaiseksi
olemme saaneet lääkkeillä hänen aivotoimintansa hämärtymään sen verran etten
usko tietoista hallintaa mahdolliseksi. …Kyllä hän tuntuu vahvistuneen… Tänään
juuri annoimme hänelle annoksen uutta ainetta, se olikin hiukan tujumpaa, meni
taju koko päiväksi ja ääntä hänestä lähti kuin pienestä kylästä.
…Kyllä…ehdottomasti. Luotan teihin ja toivon pikaista yhteyden ottoa, ase on
siirrettävä pikimmiten. Juu, kuulemiin!"
Puhelun päätyttyä mies selasi kansioitaan pöydän ääressä, haukotteli ja
totesi unen olevan poikaa. Hän lähti huoneesta lukiten oven mennessään.
Tuijotin kauhun lamauttamana ovea josta mies oli juuri kävellyt ulos. Astuin
ääneti pois verhon takaa ja istuin lattialle. Nostin kädet kasvojeni eteen.
Olinko minä ase? Olivatko kaikki muutkin aseita? Nousin seisomaan ja kumarruin
tarkastelemaan kansiota jonka tohtori oli jättänyt auki pöydälleen. Selasin
sitä kunnes löysin etsimäni. "Ihmisase koekappale 16. Nicolas Ruiz. Ikä:
10. Toimintakyvyn taso: 4/5. Kyky: musta sielu nukkuessa, kykenee erittäin
raakalaismaisiin tekoihin, pitää tappamisesta. Kun ase tietoistuu, hän kykenee
hylkäämään täysin itsensä ja alkaa elää vain tunteettomana aseena."
Katsoin sivulla olevaa kuvaa jossa olin minä. Kuva oli otettu kun olin saapunut
osastolle.
Aamuun mennessä olin
ehtinyt oppia kaksi asiaa, sen miten vihataan jotakuta koko sydämestä, ja sen
miten uusi kehoni toimi. Palasin takaisin kilttiin minääni ja menin aamupalalle
kuten tavallisesti. Lääke vaiheessa nielin kiltisti kapselin ja otin kiltisti
lääkeruiskullisen. Tiesin etteivät ne enää voisi minulle mitään. Kansiossa oli
sanottu että aseen tietoistuttua tapahtunutta ei voisi enää peruuttaa. Tällä
kertaa ruisku ei tuntunut missään, mutta esitin osani hyvin. Huusin kuin hyeena
ja esitin vaipuvani tajuttomuuteen muutamaksi tunniksi. Tohtori lähti minut
operoituaan jonnekin osaston ulkopuolelle. Herättyäni sain ruokaa, ja istuin
muiden kanssa oleskeluhuoneessa katsomassa jotakin elokuvaa. Illan hämärryttyä
söimme iltapalaa, kävimme jokainen vuorollamme suihkussa ja sulkeuduimme omiin
huoneisiimme odottamaan nukahtamista. Omassani kesti taas tuskaisen kauan,
mutta kun nukahdin olin niin täynnä vihaa etten kyennyt hallitsemaan itseäni.
Paiskoin tavaroita huoneessani ja pyrin tuhoamaan kaiken. Viimeisenä ehjänä oli
enää suuri kokovartalo peili. Katselin itseäni siitä. Puhtaan valkoiset
hiukseni olivat nyt mustat, silmäni kiiluivat luonnottoman kirkkaina ja
valkoinen yöpaitani loi viimeisen aavemaisen silauksen ulkomuotooni. Inhosin
kuvaa jonka näin peilissä, inhosin koko paikkaa, inhosin sitä että minulle oli
valehdeltu, inhosin sitä että kaikille muillekin oli valehdeltu. Minä olin ase,
ihmisase ja niin olivat kaikki muutkin täällä. Jokainen heistä aktivoitui
yöllä, he eivät vain tienneet siitä. Iskin nyrkkini peiliin niin kovaa kuin
pystyin ja lasin palasia sinkoili sinne tänne. Nyrkkini vuosi verta. Nostin
yhden lasin palan maasta ja käännyin katsomaan nukkuvaa itseäni. Sen enempää
ajattelematta silvoin oman ruumiini palasiksi, tuhosin itseni täysin, luovuin
itsestäni kokonaan. Sisälläni kulki repivä tunne, raastoinhan toista puolta
itsestäni irti harvinaisen brutaalisti. Samassa kuulin askelia käytävältä.
Otaksuin tohtori Zafonin tulleen takaisin. Liu'uin kuten unissani yleensäkin
oveni läpi, tällä kertaa täysin tietoisena siitä että se mitä luulin uneksi oli
täyttä totta. Tohtorin työhuoneessa paloi valot. Matelin oven alitse täysin
äänettä ja katselin edessäni seisovan miehen selkää. Otin askelen lähemmäksi,
otin toisen ja kolmannen. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja hän säikähti
suunnattomasti, enkä minä jäänyt aikailemaan vaan iskin yhä kädessäni olleen
lasin palan hänen rinnastaan läpi. Huutaen hän lyyhistyi maahan ja minua alkoi
huvittaa suuresti. Rakentaa nyt aseita orvoista ihmisistä, perheiden
hylänneistä lapsista ja tulla vielä itse tapetuksi yhden aseensa toimesta.
Nauroin ensimmäistä kertaa ikinä sen jälkeen kun minut oli viety pois
lastenkodista. Tartuin tohtoria jalasta kiinni ja raahasin käytävään, kuljin
käytävän läpi avaten jokaisen aseen oven, jokaisen hoitaja oven ja kirjoitin
jokaisen sängyn yläpuolelle kattoon verellä numeron 16. Sen jälkeen raahasin
miehen ulos jätin hänet oven eteen lumihankeen ja lähdin itse kävelemään kohti
Sarriàn hautaus maata.
Moikka~~
Tässä nyt ensimmäinen tähän blogiin julkaisemani pitempi teksti. Oon tässä meneillään olevassa jaksossa äikä 13 kurssilla, joka on luovan kirjoittamisen kurssi. Kirjotellaan siellä pääasiassa semmosia lyhyitä tajunnanvirran tyyppisiä tekstejä, lisäks ollaan kirjotettu kolumni ja kauhutarina, ja tulossa olis vielä novelli, satu ja runo ainakin. Tämä teksti oli mun kauhutarina, en tiiä onnistuinko kauhistuttamaan, mutta todennäköisesti en, syytetään siitä sitä et kirjotin tän joskus keskellä yötä ja keskittyminen oli vähän mitä oli. Mut hei toivottavasti tykkäsitte ja jaksoitte edes lukea, nähdään taas~~
Kirahvilapsi kuittaa~~