keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Stop now


Stop now

"Miksi sä kysyt mun mielipidettä josset ees kuuntele? Miksi sä ylipäätään kysyt multa koko ajan kaikkea? Eikö sulla omat aivot toimi ollenkaan?!" Ärähdin. Kaverini katsoi minua loukkaantuneena. Puristin käteni nyrkkiin. "miksi sun pitää aina mollata ittees, ku sä oikeesti osaat? Saat vaan ne jotka ei ihan oikeesti osaa tuntee ittensä vieläki surkeemmiks" jatkoin. "no anteeks nyt vaan, en mä vaan osaa et ihan turha väittää et osaisin" hän sanoi ja pyöräytti silmiään. Minua suututti. Teki mieli lyödä ja kunnolla, josko se vaikka toisi jotain järjen hiventä toisen päähän. En puhunut enää mitään loppu tuntiin. Illalla kaveri laittoi viestin. Valitti taas jostain. En pystynyt vastaamaan ja vähän myöhemmin tuli lisää viestejä. Nyt olin jo tyhmä ignooraajakin. En piruuttanikaan vastannut. "Jos ignooraajaksi sanoo ni ignoorataan sitten." Ajattelin. Eikä muutenkaan jaksanut kiinnostaa taas lukea jtn valitusta, se sai vain omankin olon ahdistuneeksi. Vitutti.
Joku sanoi joskus että perhettä ei voi valita mutta ystävät voi. Miksi sitten elin ihmisen kanssa joka ei ollut pitkään aikaan muuta kuin vituttanut. Tuntui ettei tyyppi ollut ajatellut moneen kuukauteen muita kuin itseään. Minne oli kadonnut se ihminen joka hän oli joskus kun oltiin ihan parhaita kavereita? Miksei tämä nykyinen voinut lakata olemasta itsekäs. Ei hän varmaan edes pidä itseään itsekkäänä, mutta eipä hän paljoa muita ajatellut kun suunnilleen kaikki mitä hän sanoi oli jotakin typerää hänestä itsestään. Ei itseään voi halveksia jossei ajattele itseään. Välillä halusin oikeasti auttaa. Tiesin ettei kaikki ollut kohdallaan, mutta koska hän ei itse myöntänyt mitään, oli auttaminen mahdotonta ja lopulta ainainen valitus ja ruikutus oli muodostunut vain taakaksi joka oli syönyt kaiken auttamishalun. En mä jaksanu enää kuunnella, kun ei musta ollut edes hyötyä.



Moikka~

Päätin kirjottaa viime aikaset fiilikset kouluelämästä tekstiks. Oon nykysin tosi turhautunu mun yhteen kaveriin, ja teki mieli purkaa jonnekki jollekki. Tänne se sitten pääty~

Nähdään taas~


Kirahvilapsi kuittaa~~ 



lauantai 5. joulukuuta 2015

Emptiness



Emptiness

Tyhjyys on käsittämätöntä. Se vallitsee ympärillämme koko ajan mutta siitä ei saa otetta. Tyhjyys on ja se ei ole mitään. Tyhjyyttä ei voi käsittää, miten voisikaan kun se on ei yhtään mitään. Tyhjyys yllättää kun sitä vähiten kaipaa. Se ujuttaa kalman kylmät sormensa selkärangan nikamien välistä vihloen sisuksiimme. Se ei maksa vuokraa, mutta se jää silti asumaan, valtaa koko kehon. Se tuo ahdistuksen, ahdistus on sen lemmikki, pieni koiranpentu rusetilla koristellussa korissa, mutta joka ei pysy söpönä pallona ikuisesti vaan joka kasvaa päivä päivältä ja vie tilaa kehosta päivä päivältä enemmän ja enemmän. Tyhjyys on happoa, se syövyttää vähitellen sisäelimet ja lopulta aivot. Mikään ei ole enää mitään, kaikki on tyhjää. Nykyisyys on tyhjää, tulevaisuus on tyhjää, menneisyys, ihmissuhteet, tavoitteet, toiveet ja haaveet, nekin on tyhjää. Mistään ei saa enää otetta. Elät hidastettuna, kun muu maailma kiitää ohitse pikakelattuna. Tiput irti elämästä, koska sekin mistä ennen pidit kiinni on tyhjää. Tyhjyys on ja se ei ole, et voi tarttua tyhjyyteen, mutta se tarttuu sinuun, eikä se halua päästää irti. Tyhjyys on kasvoton ja nokipallot. Se jättää tahrat, muttet koskaan nää sen silmiin. Tyhjyyden silmät ovat tyhjät, vain mustat aukot keskellä naamaa, jossa ei ole muuta. Olemattomilla silmillään se imee sielumme itseensä, maiskuttaa, pureskelee ja nielee sen mitäänsanomattomana pöperönä alas. Sielu on tuhoutunut eikä tyhjyys osaa oksentaa. Sen sijaan sinua oksettaa, mutta miten oksennat jos tyhjyys on syönyt kaiken sisältäsi, ethän sinä ole enää kuin tyhjä kuori, niinkuin käärmeen vanha nahka uuden ilmaantuessa tilalle. Et ole muuta kuin viimeistä pisaraa myöten tyhjäksi nuoltu olut sammio, joka on unohdettu yksin pimeään kellariin. Olet enää varjo, pieni häivähdys siitä mitä joskus olit. Et tunne enää mitään, tyhjyys on syönyt onnen, ilon, surun, pelon ja inhon jälkiruokanaan. Tyhjyys ei jätä mitään jäljelle, sillä on pohjaton maha. Onneksi en ole tyhjyys, koska ihmisten tunteet ovat niin muhkuraisia että sillä on varmasti jatkuvasti silmätulehdus ja vatsan puruja. Silmätulehdus koska suuta sillä ei ole, ruoka kulkee siis silmien kautta.




Moikka~
Tossa jokunen yö viime viikolla tuli kirjotettua. Päätin tapani mukaan siirtää tunteen tekstiksi, ja tämmöinen siitä tuli. Toivottavasti piditte~


Kirahvilapsi kuittaa~~ 


lauantai 21. marraskuuta 2015

Revi mut


Revi mut


Ei mulla ollu lupaa olla siinä. Ei mulla ollu lupaa ajatella sitä, ajatella niin. Ei mulla ollut enää varmaan lupaa edes elää, mutta mä olin, ajattelin ja elin. Ei kukaan estänyt mua tekemästä niin. Ei kukaan syyllistänyt mua siitä. Se joka kielsi olin minä. Halusin vihata mutten kyenny, miten vihataan jotakuta jota ei ees tunne. Ainoa jota kykenin vihaamaan olin minä itse, ja niin mä vihasin. Mun teki mieli repiä itteni palasiks niistä ajatuksista ja tunteista. Mun teki mieli repiä itteni, en mä ansainnu mitään tai ketään. Miksi mä elin kun en osannut kuin olla haitaksi, ensin itselleni ja sen seurauksena muillekin, ja kaiken päälle uskottelin että joku muu oli aikaan saanut kaiken. Mutta kun ei mulla ollut mitään syytä vihata, vaikka kuinka väitin itselleni että syy oli toisen, ei mulla ollut mitään miksi vihata, ei se ollu tehny mulle mitään. Kuitenkin sattu, kuitenkin se teki mun olon pahaks, vaikka oikeastaan minä itse tein oloni pahaksi, ei kukaan muu, minä olin se joka ajattelee, luo perättömiä päätelmiä, tarkkailee liikaa ja on epäluuloinen, minä olin se joka tein elämästä vaikeaa. Minä olin se joka teki virheen, ja joka ei osaa päästää irti virheestä. Vaikka virheen myöntäisi, ei se auta, ei kukaan saa vaihdettua yhtäkään osaa tai ajatusta pään sisältä, en edes minä itse. Tahdoin unohtaa, olla taas kuin en olisi koskaan kuullutkaan, tai tiennytkään, tai nähnytkään, tai yhtään mitään muutakaan. En halunnut muistaa, olla eoäluuloinen ja tuntea kaikkea sitä mitä tunsin, mutta en osannut hallita sitä mitä sisälläni oli. Halusin repiä itseni, repiä ja lyödä itseni mustelmille, ei kukaan edes ehkä huomaisi, mutta en mä pystynyt siihenkään. Olin heikko paskiainen, joka ei kykene edes satuttamaan itseään vaikka toisaalta teki sitä koko ajan. Olin heikko ja siksi vain istuin ja vihasin, en toista, vaan itseäni, se oli ainoa mitä osasin.


Semmonen pätkä, en mä jaksa alkaa selittää siitä mitään. 


Kirahvilapsi kuittaa


perjantai 16. lokakuuta 2015

Yksin



Yksin

Yksin tänne jää
Ei voi ymmärtää
Tuhkaan häviää
Ei ei enää
Pysty nousemaan
Laittaa vastaan
Kun tuhkaan hautautuu

Kulje ei enää
Ei määränpää
Aika tähän jää
Ei mee enää
Voiko voiko tää
Voiko määränpää
Jota ei se nää
Enää olla hajallaan

Pyrstön kultaisen
Minä kadotin sen
Ei enää pysty lentämään
Pyrstön kultaisen
Minä kadotin sen
Ei kanna siivet sen enään

Joskus lentää saan
Mä vapaana vaan
Löydän synninmaan
Ei saanutkaan
Ennen yötä tää
Mä viellä tähän vaan jään
Ei pysty heräämään
Jäi kiinni menneeseen

Ei mee helvettiin
Meni portit jo kii
Joskus kertoo niin
Ei meeny niin
Ylös nousemaan
Ei se lupaa saa
Yksin tuonelaan
Hukku raukka huumeisiin

Pyrstön kultaisen
Minä kadotin sen
Ei enää pysty lentämään
Pyrstön kultaisen
Minä kadotin sen
Ei kanna siivet sen enää

Pyrstön kultaisen
Minä kadotin sen
Ei enää pysty lentämään
Pyrstön kultaisen
Minä kadotin sen
Ei kanna siivet sen enään

Mut mä jään
En pääse lähtemään
Anna Herra voimaa elämään

Pyrstön kultaisen
Minä kadotin sen
Ei enää pysty lentämään
Pyrstön kultaisen
Minä kadotin sen
Ei kanna siivet sen enään

Pyrstön kultaisen
Minä kadotin sen
Ei enää pysty lentämään
Pyrstön kultaisen
Minä kadotin sen
Ei kanna siivet sen enään





Moikka~

Tällä kertaa jotain muuta kuin novelli. Tää on teille runo, mutta oikeestaan se on biisi. Mä en vaan ite osaa tehä järkevää melodiaa, mut mä toivon et joku joskus semmosen tähän sais, joko minä ite joskus jos oppisin siirtämään melodioita päästä paperille, tai sit joku isompi ihminen.


Kirahvilapsi kuittaa~~ 


sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Scarred



Scarred

Halasin nallea ja painoin pääni siihen kastellen sen taas kyyneleilläni. Yritin sulkea äänet ympärilläni pois siinä kuitenkaan onnistumatta. Tärisin itkun voimasta. En tahtonut kuulla mitään, äänet ympärilläni saivat minut voimaan pahoin ja mielessäni pyöri vain kuva pahoin haavoittuneesta. Ensimmäinen karjaisu mursi minut ja puristin nallea itseäni vasten entistä kovempaa ja yritin hyräillä jotakin peittääkseni äänet. Seuraava karjaisu, kolmas, neljäs. Halusin paeta mutten kyennyt liikahtamaankaan. Viides oli jo enemmän ulvahdus, kuin karjahdus, kuudennella kerralla kuulin vain iskun, mutta uhri ei kyennyt enää edes huutamaan. Tuli hiljaista, kunnes askeleet alkoivat lähestyä minun olin paikkaani. Askeleita saattoi raahaava ääni, jotakin vedettiin lattiaa pitkin. Askelet pysähtyivät huoneeni viereisen huoneen ovelle, ovi avattiin ja kuului tömäys kun jotakin painavaa heitettiin ovesta sisään. Ovi laitettiin kiinni kumahtaen. Odotin kunnes askelet olivat kadonneet, sitten kaivoin sänkyni alta pienen laatikon ja hiivin ovelle. Avasin sen varoen, katsoin pelokkaasti pimeään käytävään, ketään ei näkynyt missään. Hiivin niin hiljaa kuin vain osasin viereiselle ovelle. Avasin sen hiljaa, astuin sisään pimeyteen ja suljin oven äänettä perässäni. Kaivoin laatikostani kynttilän pätkän ja sytytin sen. Katsoin sanoin kuvaamattoman surun vallitessa ihmistä joka makasi lattialla ilman vaatteita tuoreiden ruoskan viiltojen valuessa verta pitkin selkää. Polvistuin hänen viereensä ja kaivoin laatikostani pullon puhdistus ainetta ja pienen palan pumpulia. Kastoin pumpulitupon aineessa ja aloin pyyhkiä jälkiä. Jokaisesta kosketuksesta hän nytkähti kivusta, muttei päästänyt ääntäkään. Kaivoin laatikostani rullan sideharsoa ja kampesin pojan istuvampaan asentoon. Sidoin hänen haavansa hiljaisuuden vallitessa. Yritin huomaamattomasti pyyhkiä kyyneliä kämmen selkääni käsieni täristessä edelleen.  "Mitä kummaa sä taas teit?" Kuiskasin ja katsoin pojan tyhjiin silmiin. Poika avasi vaivalloisesti nyrkissä olleen kätensä. Katsoin kyynelten sumentaessa näkökenttääni kuun valossa kimaltelevaa kolikkoa. "Sä halusit karkkia, mut ei mul ollu rahaa" poika kuiskasi vaivalloisesti. Vaikka tiesin jokaisesta haavasta, siitä kuinka niihin jokaiseen sattui, kuinka yksikään niistä ei kestänyt koskea, kiedoin käteni tiukasti hänen ympärilleen ja itkin hänen olkaansa vasten. "Veli ei, tyhmä, se oli vaan haave" Kuiskasin ääneni murtuessa. "Mut veli, ei mua haittaa vaikka mua lyötäs, mä toteutan sun jokaisen haavees, jos se vaan tekee susta onnellisen"






Moikka~~

Pitkästä aikaa täällä. Oon ollu vähän laiska. Monta juttua oon suunnitellu, mutten oo saanu aikaseks kirjottaa niitä, ja sitten ne on unohtunut. Koeviikko toi myös omat rajansa kaikkeen muuhun, mutta nyt on taas hetki aikaa, niin josko sitä kirjoittelisikin enemmän.~

Tälle pätkälle ei oo mitään taustatarinaa, kuhan kirjotin väsymyksissäni, omaan lievästi raakaan tapaani. Toivottavasti siitä tuli jotenkin luettava~

Kiva kun luit~~ ^^






Kirahvilapsi kuittaa~~









keskiviikko 19. elokuuta 2015

Doors



Doors


Istuin kylmällä lattialla ja päässäni pyöri. Tahdoin siitä tilasta pois, mutta ovia oli liikaa. En ollut löytänyt oikeaa ovea vaikka olin kuinka yrittänyt. Paikasta oli sammunut valot ja minun oli kylmä. Tärisin siinä saastaisessa nurkassa ja kyynelet valuivat hiljaa poskiani pitkin alas kastellen polveni joihin nojasin päätäni. Minua väsytti ja olin epätoivoinen, tai en oikeastaan ollut, olin jo menettänyt toivoni kokonaan, enkä uskonut voivani enää löytää ulos. Kävin hiljaa mielessäni läpi jokaisen kohdan elämästäni jotka olisin halunnut tehdä toisin, mutta joita en enää ikinä voisi korjata, koska jäisin sinne ja hiipuisin hiljaa pimeydessä olemattomiin ja lopulta kokonaan pois. Käperryin pieneksi palloksi lattialle ja painoin silmäni kiinni. Tärisin kylmästä.
Kului aikaa, en tiedä paljonko. Kuulin etäisesti että jokin olisi liikahtanut jossakin lähellä, mutta en päässyt kunnolla tajuihini, en vain jaksanut edes yrittää. Tiesin kuvittelevani. Tunsin kuinka joku asetti lämpimän kätensä hartialleni ja yritti ravistaa minua hereille, mutten saanut itseäni avaamaan silmiäni.
Hän nosti minut syliinsä, piti tiukasti itseään vasten ja kantoi minut ulos. Pystyin taas hengittämään ja annoin itseni nukahtaa siihen.
Kun heräsin näin edessäni huolestuneet kasvot joista paistoi suuri helpotus kun avasin silmäni. Katselin häntä, kunnes silmäni painuivat takaisin kiinni ja kuiskasin "kiitos" vaipuessani takaisin pehmeään uneen. Tiesin olevani taas turvassa.




Moikka~

En ole hetkeen postannut tänne mitään...anteeksi UnU Se johtuu ihan siitä että The Olo kävi lomalla, en tiedä tosin missä, mutta eilen se palasin takaisin ja toi mukanaan tuon~ Se ei ole pitkä ja se on vaan tommonen, toive joka on kirjoitettu lyhyeksi kohtaukseksi, mutta toivottavasti piditte~


Panda kuittaa~~



keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Vanhat novellit part 1: Doll~

Moikka~

Tällä kertaa saatte höpötykset ensin.

Elikkäääs mul on työn alla semmonen 7 osanen novelli projekti, kirjotan 7 lyhyttä tekstiä aiheesta X, en kerro vielä mistä, kjäh kjäh C:< Mutta sen takia nyt yksi vanha novelli ja varmaan peri seuraavaakin postausta on vanhoja, koska haluun julkasta ton 7 osasen jutun vast ku kaikki on valmiina, vaikka julkasenki ne osa kerrallaan. 

Vanhoista novelleistani sen verran, että ne on noloi, oon ollu pari vuotta nuorempi ku oon näit kirjottanu, mitään tuoretta ei siis oo luvassa todellakaan.

Tää tän kertanen novelli on kirjotettu puoltoista vuotta sitten, kun minä ja sillonen paras kaverini erkanimme toisistamme, tai no se yhtäkkiä päätti vaihtaa karusti seuraa.

 Kuitenkin ei mulla tässä sen enempiä mitään, joten päästän teijät asiaan~~ 


Tarina nukesta~

Oli nukke, kaunis, posliininen, musta hiuksinen nukke. Eräs tyttö sai sen syntymäpäivä lahjaksi ja leikki sillä joka päivä. Tyttö kasvoi ja nukke kulki aina hänen mukanaan. Heitä sanottiin erottamattomiksi.
Eräänä päivänä tyttö ei kerennyt leikkimään ja nukke istui koko päivän yksin ikkunalaudalla. Illalla ennen nukkumaan menoaan tyttö puhui nukelle, kaverinsa uudesta hienosta nukesta. Se oli kaunis, sillä oli vaaleat hiukset ja paljon kauniita mekkoja. Se oli täydellinen. Seuraavana päivänä tyttö tuli vasta myöhään kotiin. Hän oli ollut kaverillaan leikkimässä täydellisellä nukella, jossa ei vain kerta kaikkisesti ollut mitään vikaa. Tyttö puhui nukesta äidilleen koko illan, eikä vilkaissutkaan musta hiuksiseen nukkeen.
Sinä yönä tuuli kovaa. Tuuli sai ikkunan aukeamaan ja tiputtamaan nuken ikkunalta. Se kieri sängyn alle ja jäi sinne. Nukke odotti aamua, jolloin tyttö ihmettelisi missä hän on ja nostaisi takaisin ikkunalaudalle. Aamu tuli, mutta tyttö ei huomannut mitään, vaan sen sijaan kantoi huoneeseen laatikon, josta tuli nukke, täydellinen nukke. Tyttö leikki uudella, ihanalla, täydellisellä nukellaan koko päivän. Musta hiuksista nukkeaan hän ei vain muistanut ja nukke katseli avuttomana kuinka uusi nukke asetettiin hänen paikalleen ikkunalle. Aika kului, vuodet vieri, tyttö kasvoi vuosi vuodelta ja pian tuli aika jolloin hän muuttaisi kotoa. Tyttö puheli tapansa mukaan vaalea hiuksiselle nukelle myös muuttoa edeltävänä iltana. Vanha nukke taas makasi unohdettuna ja ypöyksin, pölyssä sängyn alla.

Aamulla tavarat kannettiin pois ja huoneeseen jäi vain vanha likainen nukke, joka oli ollut sängyn alla. Tyttö nosti nuken lattialta ja katsoi sitä inhoten. "sinähän olet ihan likainen ja rikki." Hän sanoi ja nyrpisti nenäänsä. Tyttö käveli ikkunalle ja heitti nuken ulos. Se putosi kovaa ja korkealta ja pirstoutui katuun. Nukke oli poissa.~




Panda kuittaa~~



perjantai 17. heinäkuuta 2015

Silhouette


Silhouette

Katselin häntä kaukaa. Pelkäsin että hän särkyisi pelkästä kuiskauksesta, pelkäsin että hän haihtuisi ilmaan vain jos huomaisikin minun katselevan häntä. En saanut silmiäni irti hänestä vaikka mikä olisi ollut.
Olin katsellut häntä jo kauan. Olin valvonut jo monta yötä miettien miten kukaan voi olla niin vahva ja särkyvä yhtä aikaa. Olisin vain halunnut kietoa käteni hellästi hänen ympärilleen ja kertoa kuinka paljon halusinkaan tuntea hänet läpikotaisin.
Kun kuljin kotiin hyräilin ääneen, hyräilin ja ajattelin häntä. Olin niin iloinen tästä pienestä hetkestä jonka sain käyttää vain hänen ajattelemiseensa, että olisin voinut lentää.
Kuitenkin vaikka asioilla olisikin tapana järjestyä, aina ne eivät järjesty, eivät ainakaan niin kuin  me niiden  haluaisimme järjestyvän. Pienessä hetkessä koko maailma saattaa sortua, pienessä hetkessä pirstoutua niin ettei paloja enää saa kasattua takaisin. Vain yksi hetki, vain yksi lause, vain yksi kuva, vain yksi katse. Vain pieni ja mitätön ele voi olla puukko silmien väliin sille joka on uskonut jonkin saattavan haaveet todeksi. Vain se hämärä käytävä, vasta valoon piirtyvät siluetit, yksi lause, etkä tahdo enää nähdä, tai kuulla enempää. Laastari ei auta, haava on liian syvä. Sanat eivät riitä, aika, materia ja kaikki katoavat ympäriltä. Jää vain kurkkua kuristava tyhjyys, eikä mitään muuta.

Juoksin ulos aurinkoon. Kyynelet sumensivat silmäni, enkä nähnyt eteeni. Yritin hätäisesti pyyhkiä kyyneleitä pois, ei siinä ollut soveliasta itkeä, ei yliopiston edustan portaat ollut paikka jossa kuuluisi itkeä. Kuitenkin itkin. Sisälläni sydämeni itki.
Silloin tunsin jonkun asettavan kätensä olalleni, tunsin kuinka joku kietoi varovasti kätensä ympärilleni, piteli hellästi etten särkyisi. Istuin siinä, kiviportailla korjattavana. Kyyneleeni valuivat äänettöminä puroina poskilleni. Olisin painanut kasvot käsiini mutta olin kai unohtanut miten käsiä liikutetaan. Olin vain.
Viereeni istui korjaajani. Paras ystäväni katseli ylös taivaalle ja osoitti valkoisia kyyhkyjä jotka lensivät kilpaa kirkon kellotornin suojiin. Suljin silmäni ja nojauduin olkapäähän joka oli vieressäni. Tiesin että asiat korjaantuisivat vielä.

~




Moikka~

Ajattelin tosiaan että aloittaisin vanhoilla novelleillani, mutta sainkin jotakin uutta aikaan tossa eräänä yönä, joten annoin sille kunnian aloittaa tämän blogin~ 
Pidän vanhoja novellejani nyt sitten varastossa, ja laittelen niitä tänne sitten kun The Olo päättää taas lähteä omille teilleen. ^^ 
Kuten huomaatte tämä ei ollut kovin pitkä, mulla vaihtelee tekstien pituudet tosi paljon. Välillä saan huippu idean pitkään juoneen ja välillä kuten nyt kirjoitin vain muiston, vähän muunneltuna. Ei yhdestä kohtauksesta kovin pitkää saa, enkä tykkää venyttämällä venyttää. 
Päätin myös kokeilla tämmöistä "Ensin novelli, sitten höpinä" järjestystä, ennen olen tehnyt toisinpäin. Voi olla että palaan vanhaan tapaani "Ensin höpinä, sitten novelli", mutta kokeillaa nyt toimisko näin ^^'

Toivottavasti piditte~

Ps. Juu käänsin blogin nimen englannista espanjaksi, Story vain tuntui jotenkin ei niin omalta, Cuento de hadas, sen sijaan jostain syystä paljon omemmalta, ehkä koska pidän espanjan kielestä ja Story nyt on aika laimee. :'D Cuento de hadas, kuitenkin siis tarkoittaa myös satua, tai tarinaa~


Panda kuittaa~ 

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Blaaah joku alotus~

Moikka ja tervetuloa~~


Mä olen Panda, netissä pitkälti Thepandakingdomina tunnettu 17 vuotias kakara Lahesta, joka haaveilee yliopistopaikasta Barcelonassa, mutta joka on täysin kyllästynyt opiskelemaan. Olen siis lievästi ristiriitainen ihminen muttei anneta sen haitata. ^^' 
Harrastan aktiivisesti kummallisia juttuja, kuten cosplayta, soittelen bassoa bändissä jonka jäsenistö vaihtuu vuosittain ja valokuvaan kaikkea ympärilläni. 

Näiden harrastusten lisäksi kirjoitan. Kirjotan blogia, siis joo tätä blogia kyllä juu, mutta myös toista blogia. Sen nimi on Mörkö vaatekaapissa ja se kertoo pitkälti ihan vaan elämästäni, mutta hyvin cosplay painoitteisesti, ehkä siksi että cosplay on se juttu. :D 
Kuitenkin blogin lisäksi kirjotan myös novelleja, joskin niitä huomattavasti harvemmin kuin blogi postauksia mainitsemaani kaappi mörköön. Se taas johtuu siitä että novellien suhteen olo on se juttu, tarvin semmosen tietyn olon tai fiiliksen...olo on parempi sana tähän ehkä. Jos mulla ei ole oloa niin mitään kunnollista ei synny. En väitä että se mitä välillä syntyy ololla varustettuna olis jotenki kunnollista, mutta ilman oloa ei synny edes sitä vähää. Olo on siis erittäin  tärkeää! ^^

Mulla on ollut tosi pitkä tauko novellien kanssa, koska mä hukkasin olon. Mä en tiedä minne se on mennyt, mutta mä ajattelin että mä etsin sen. Olon hukkaaminen on vakavaa, jos olo on tarpeeksi kauan hukassa, sitä ei ehkä enää koskaan löydä, ja se jos mikä on paha juttu. Niinpä mä toivon että Story toisi olon takaisin~ 

En lupaa olla aktiivinen, olo on niin salamyhkäle, ettei se noudata mitään aikatauluja tai tuu kun pyytää, se vaan ilmaantuu jos on ilmaantuakseen, on vähän aikaa ja katoaa ilmaantuakseen taas joskus uudelleen. Kirjoitan kun olo palaa~ Siksi tätä blogia ei kannata lukea jos odottaa että uusi postaus ilmestyy joka viikko tai edes joka kuukausi. Kuitenkin kirjoitan aina kun on jotain kirjoitettavaa, sen voin luvata, mutta voi oikeasti mennä varmaan puolisenkin vuotta ettei mitään uutta kuulu. 
Tosin nyt aluksi julkaisen tännekkin kaikki mitä mulla on valmiina. Ne kaikki on ollut Kaappi mörössä jo kauan, siirrän niitä tänne pikkuhiljaa, ja kun ne loppuu ollaan jännän äärellä ja katsotaan tekeekö The Olo come backin, toivottavasti tekee.

Jos ei tee niin ei siihenkään ehkä EHKÄ maailma kaadu, voin ainakin tulla kertomaan välillä jostain hyvistä kirjoita joita olen lukenut, aina kun kerkeän lukea jotain hyvää kirjaa muuten vaan. Koulun takia luetuista en tule turisemaan, koska ne luetaan niin koomassa ettei niistä ole mitään turistavaa. 

Joskus saatan myös tulla sepittämään tänne ihan vain tajunnan virtaakin, koska kaappi mörössä sellaisista postauksista ei olla välitetty. Ne ketkut joita kai lukijoiksikin kutsutaan vahtaa suurimmaksi osaksi nimittäin cosplay sönkötystä, eikä siinä mitään, cosplay sönkötyskin on oikein hyvä ^^

Mutta koska tämä alkaa mennä jo pahasti pitkän puoleiseksi niin jätän tämän toistaiseksi tähän, ja odottelen, koska odotus palkitaan. Odottelen että joku löytää tänne, ja kun edes yksi on löytänyt tänne, alan etsiä oloa~



Panda kuittaa~~~