keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Stop now


Stop now

"Miksi sä kysyt mun mielipidettä josset ees kuuntele? Miksi sä ylipäätään kysyt multa koko ajan kaikkea? Eikö sulla omat aivot toimi ollenkaan?!" Ärähdin. Kaverini katsoi minua loukkaantuneena. Puristin käteni nyrkkiin. "miksi sun pitää aina mollata ittees, ku sä oikeesti osaat? Saat vaan ne jotka ei ihan oikeesti osaa tuntee ittensä vieläki surkeemmiks" jatkoin. "no anteeks nyt vaan, en mä vaan osaa et ihan turha väittää et osaisin" hän sanoi ja pyöräytti silmiään. Minua suututti. Teki mieli lyödä ja kunnolla, josko se vaikka toisi jotain järjen hiventä toisen päähän. En puhunut enää mitään loppu tuntiin. Illalla kaveri laittoi viestin. Valitti taas jostain. En pystynyt vastaamaan ja vähän myöhemmin tuli lisää viestejä. Nyt olin jo tyhmä ignooraajakin. En piruuttanikaan vastannut. "Jos ignooraajaksi sanoo ni ignoorataan sitten." Ajattelin. Eikä muutenkaan jaksanut kiinnostaa taas lukea jtn valitusta, se sai vain omankin olon ahdistuneeksi. Vitutti.
Joku sanoi joskus että perhettä ei voi valita mutta ystävät voi. Miksi sitten elin ihmisen kanssa joka ei ollut pitkään aikaan muuta kuin vituttanut. Tuntui ettei tyyppi ollut ajatellut moneen kuukauteen muita kuin itseään. Minne oli kadonnut se ihminen joka hän oli joskus kun oltiin ihan parhaita kavereita? Miksei tämä nykyinen voinut lakata olemasta itsekäs. Ei hän varmaan edes pidä itseään itsekkäänä, mutta eipä hän paljoa muita ajatellut kun suunnilleen kaikki mitä hän sanoi oli jotakin typerää hänestä itsestään. Ei itseään voi halveksia jossei ajattele itseään. Välillä halusin oikeasti auttaa. Tiesin ettei kaikki ollut kohdallaan, mutta koska hän ei itse myöntänyt mitään, oli auttaminen mahdotonta ja lopulta ainainen valitus ja ruikutus oli muodostunut vain taakaksi joka oli syönyt kaiken auttamishalun. En mä jaksanu enää kuunnella, kun ei musta ollut edes hyötyä.



Moikka~

Päätin kirjottaa viime aikaset fiilikset kouluelämästä tekstiks. Oon nykysin tosi turhautunu mun yhteen kaveriin, ja teki mieli purkaa jonnekki jollekki. Tänne se sitten pääty~

Nähdään taas~


Kirahvilapsi kuittaa~~ 



lauantai 5. joulukuuta 2015

Emptiness



Emptiness

Tyhjyys on käsittämätöntä. Se vallitsee ympärillämme koko ajan mutta siitä ei saa otetta. Tyhjyys on ja se ei ole mitään. Tyhjyyttä ei voi käsittää, miten voisikaan kun se on ei yhtään mitään. Tyhjyys yllättää kun sitä vähiten kaipaa. Se ujuttaa kalman kylmät sormensa selkärangan nikamien välistä vihloen sisuksiimme. Se ei maksa vuokraa, mutta se jää silti asumaan, valtaa koko kehon. Se tuo ahdistuksen, ahdistus on sen lemmikki, pieni koiranpentu rusetilla koristellussa korissa, mutta joka ei pysy söpönä pallona ikuisesti vaan joka kasvaa päivä päivältä ja vie tilaa kehosta päivä päivältä enemmän ja enemmän. Tyhjyys on happoa, se syövyttää vähitellen sisäelimet ja lopulta aivot. Mikään ei ole enää mitään, kaikki on tyhjää. Nykyisyys on tyhjää, tulevaisuus on tyhjää, menneisyys, ihmissuhteet, tavoitteet, toiveet ja haaveet, nekin on tyhjää. Mistään ei saa enää otetta. Elät hidastettuna, kun muu maailma kiitää ohitse pikakelattuna. Tiput irti elämästä, koska sekin mistä ennen pidit kiinni on tyhjää. Tyhjyys on ja se ei ole, et voi tarttua tyhjyyteen, mutta se tarttuu sinuun, eikä se halua päästää irti. Tyhjyys on kasvoton ja nokipallot. Se jättää tahrat, muttet koskaan nää sen silmiin. Tyhjyyden silmät ovat tyhjät, vain mustat aukot keskellä naamaa, jossa ei ole muuta. Olemattomilla silmillään se imee sielumme itseensä, maiskuttaa, pureskelee ja nielee sen mitäänsanomattomana pöperönä alas. Sielu on tuhoutunut eikä tyhjyys osaa oksentaa. Sen sijaan sinua oksettaa, mutta miten oksennat jos tyhjyys on syönyt kaiken sisältäsi, ethän sinä ole enää kuin tyhjä kuori, niinkuin käärmeen vanha nahka uuden ilmaantuessa tilalle. Et ole muuta kuin viimeistä pisaraa myöten tyhjäksi nuoltu olut sammio, joka on unohdettu yksin pimeään kellariin. Olet enää varjo, pieni häivähdys siitä mitä joskus olit. Et tunne enää mitään, tyhjyys on syönyt onnen, ilon, surun, pelon ja inhon jälkiruokanaan. Tyhjyys ei jätä mitään jäljelle, sillä on pohjaton maha. Onneksi en ole tyhjyys, koska ihmisten tunteet ovat niin muhkuraisia että sillä on varmasti jatkuvasti silmätulehdus ja vatsan puruja. Silmätulehdus koska suuta sillä ei ole, ruoka kulkee siis silmien kautta.




Moikka~
Tossa jokunen yö viime viikolla tuli kirjotettua. Päätin tapani mukaan siirtää tunteen tekstiksi, ja tämmöinen siitä tuli. Toivottavasti piditte~


Kirahvilapsi kuittaa~~