Veripisaroita hopeisissa hiuksissa

Veripisaroita hopeisissa hiuksissa

Istuin siinä ikkunalaudalla. Tuuli toi viileän viiman avonaisesta ikkunasta kasvoilleni. Ikkunan saranat natisivat hiljaa liitoksissaan ja hengitin sadetta enteilevää usvaa syvälle keuhkoihini. Mieleni, ajatukseni lensi jossakin pilvien yläpuolella, tai ei sittenkään, ne lensivät pilvien keskellä. Olin eksynyt mitäänsanomattomaan höttöön joka parveili ympärilläni päivästä ja yöstä toiseen, päästämättä minua pois. Kuulin jostakin kaukaa lapsen naurua, mutta lopulta kun kuuntelin ja pohdin, en voinut varmaksi sanoa nauroiko vai itkikö lapsi. Oliko se edes lapsi, ehkä se oli vain sarvipöllön poikanen. Tuntui että elämä oli valunut sisältäni. Toisaalta se ei ollut aivan vale, enhän minä ollut enää elossa. Hopeiset hiukseni kimmelsivät kuun loisteessa ja mittasin katseellani tähtikuvioita. Tiesin että kohta täytyisi taas mennä, mennä tekemään asioita, asioita joita inhosin, mutta jotka olivat vain tehtävä, mikäli halusin voida vielä istua ikkunalaudallani katselemassa sateen tuloa.

Jokaisen velton ruumiin kohdalla mietin miksi olin edes olemassa. Miksi maailma jaksoi kantaa päällään jotakin niin iljettävää, kuin minä. Edes ajan kylmät ja kalpeat sormet eivät ylettäneet minuun. Olin ravintoketjun huipulla ja minun olisi pitänyt olla onnellinen. En kuitenkaan ollut. Jokaisena iltana käsieni tummuessa kuivuvasta verestä vaivuin jonnekin minne aurinko ei ylettänyt. Sieluni, jos minulla sellaista enää oli, kivettyi sisälläni. Tiesin että jonakin aamuna en enää nousisi tiedostamaan saapuvia pisaroita, jotka tummat pilvet toisivat. Tiesin että tulisi aamu jona olisin menettänyt itseni lopullisesti, aamu jona olisin vain surkea hirviö, vain kyyninen irvikuva itsestäni. Vain haamu ja huokaus siitä jona synnyin. Hiukseni leijailivat kimmeltäen ympärilläni tuulen leikkiessä niillä. Lysähdin maahan istumaan ja heittäydyin selälleni kosteaan nurmikkoon. Annoin sateen kastella kasvoni. Olin vain pieni ja kelvoton mörkö, jota kukaan ei koskaan rakastaisi. Halusin paeta, mutten kyennyt edes riistämään omaa henkeäni. Vampyyrit eivät voi tappaa itseään ja tiesin sen. Tieto oli murskaava, murskaavampi kuin hetki jona minusta tuli se mikä nyt olin. Olin kateellinen ihmisille, he pystyivät lähtemään kun elämä ajautui loputtomaan umpikujaan. Minä olin kehoni vanki, vanki omassa elämässäni, tai kuolemassani. En edes tiennyt kummassa.

Kirahvi kuittaa~~

Ruusui

Ruusui

Et mä pystyn fiilaa tät shittii niin paljon

 Et oon ite ollu ihan veitsen teräl

Kirjailmellisesti

Hitto

Ja et vaik oon työntäny kaiken jonnekki niskaan

 Pois mielest ni siel se kaikki on

 Sielt ne hiipii 

Ne ajatukset ku vähiten odottaa

Vittu

Ei elämä oo ruusuil tanssimist mut katotaa taas mihin ollaa menos

Elämä repii, ihmiset repii.

Ihminen repii

Ja se sattuu

Se sattuu

Moi.

Mä jätn tän vaan tähän.

Heijastuksia

Minä 15/9/15

Välillä mä tajuun kuin ristiriitanen ja kamala ihminen mä oon. Huomaan vikoja muissa, mutten ittessäni. Vittuunnun jostain mitä toinen tekee, mut lopulta oon ite ihan samanlainen, teen ihan samaa ja oon ite tosi vituttava. Oikeestaan jopa vituttavampi ku se toinen, koska vaikka vittuunnun siitä niin teen iteki. Välillä mietin saanko mä ikinä mitään kestämään, koska oon tämmönen. Tahtosin tehä toisin, hyväksyä muitten vajavaisuuksia ja vikoja, oonhan mä itekki viallinen, mut hyväksytäänkö mun vikani myös... Toisaalta ne asiat joista vittuunnun, pidän aikalailla itelläni, en mä ihmisille päin naamaa sano et "vitsi ku nyt vituttaa ku sä sitä ja tätä", oon vaan hiljaa ja yritän hyväksyä, ei kaikki voi aina olla kivoja mulle. Vaikka tiedostan ettei kaikki voi olla aina kivoja mua kohtaan, niin yritän olla aina kiva muita kohtaan. Silloinkin kun tekis mieli repiä se ihminen palasiks. Teenkö oikein? En tiedä...vaikka olisikin hyvä ehkä myös mainita jos vittuunnun johonkin jossain ihmisessä, niin kai sitä jossain määrin pelkää satuttavansa toista tahtomattaan... Ehkä oon vaan lopulta liian kiltti...tai pelkään menettäväni itse jotain. Jaa a.

Uncertainty 26/12/15

Miksi se ei ollu kattonu viestejä? Miksei se vastannu mulle? Ahdisti. Epätietoisuus kuristi kurkussa ja käänsi vatsan nurin.

9/6/16

Satoi pehmeästi. Ei niin paljon että olisi kehdannut käyttää sateenvarjoa, mutta kuitenkin niin että kastui.

22/6/16

En pysty kääntymään

En uskalla huutaa

Meri raivoaa, vie äänen

Syön tuulta ja suolavettä

Haluan huutaa mutta kukaan ei kuule

Haluan kääntyä mutta kukaan ei käännä

Rakennan hiekasta epätoivon ja elämän

Harhaa 25/6/16

Ajatukset kääntyvät päivä päivältä nurinkurisemmiksi.

En enää tiedä missä olen, missä sinä olet.

Laitan rasteja ruutuun ja käyn kesteissä, mutta yhä vain olen hukassa, unohdan miten menen eteenpäin, en ymmärrä ja onnetar kiertää kaukaa.

En pärjää yksin, mutta olet niin kaukana, etten edes tiedä olenko sittenkin vain kuvitellut kaiken.

Mitä jos elänkin vain harhaa, kukaan ei vain ole koskaan herättänyt minua? En haluaisi herätä, koska silloin ainakin muuttuisit vain unen sirpaleiki, kyyneleiksi jotka purkautuvat silmistäni jonkun raastaessa minut harhani ulkopuolelle. Valuisit vain sormieni välistä, menettäisin otteen, menettäisin sinut ja menettäisin itseni. 

Jotain satunnaisia poimintoja muistikirjasta viime syyskuulta eiliseen. Vain ylöskirjotettuja ajatuksia, totuuksia ja heijastuksia mun elämästä.

Kirahvi kuittaa

Yritä ymmärtää, ei ole helppoa tää

Yritä ymmärtää, ei ole helppoa tää

Musta tuntu että joku repi mun sisälmyksiä ulos ja kuristi mut niihin. Oksetti ja ahdisti yhtä aikaa ja teki mieli itkeä miks elämä oli taas sellasta paskaa. Mut en mä voinu itkeä, ei kesken oppituntia kehdannut. Enkä mä kehdannut mennä vessaankaan, mitä jos joku tulis sinne ja sitä paitsi siellä meniski sitte koko loppu tunti ja seuraavakin ja se ois jo epäilyttävää, kyllä opettaja merkille pistäs jos en hakis tavaroitani luokasta enkä tulis vessasta takasin.

Kaveri silitti mun olkapäätä ja mun ois tehny mieli vaan halata, mutta sitäkin ois katottu kesken tuntia paheksuen. Koulu oli vankila, sieltä ei voinu oman mielensä mukaan vaan paeta. Mun kädet täris ja olin varmaan ihan kalpee, koska ope ei kysyny koko tunnilla multa mitään. Tunnin jälkeen kysyin mitä mun kurssien kanssa tehään ja se sano että kaikki hoituu kyllä. Mä uskoin siihen sen välkän ajan, mut sit aloin taas miettiä ja mun teki taas mieli paeta vessaan. Mä en halunnu nähä mitä tulevaisuudessa olis, mä halusin jäädä siihen hetkeen, tähän elämän kohtaan ikuisesti. Ei menis ku vuos ja oisin lähes yksin, kaikki läheiset kaverit ois muuttanu pois, mutta koska mä olen elämässäni epäonnistunut, niin mä oisin täälä vielä. Mikä raastavinta, se mulle kaikkein tärkein lähtis jo alle puolen vuoden sisään. Itketti taas. 

Moips.

Mä usein kun puen jonkun tilanteen tai päivän tai tunteen sanoiks, muutan siitä asioita. Usein muutan aika paljonkin. Noh tällä kertaa mä kirjotin vaan sen mitä oikeesti on, eli tää nyt oli ihan suora kuvaus tästä päivästä. Tänään itketti.

Kirahvi kuittaa~

Controvercia

Controvercia

Sinusta se oli ehkä saman tekevää. Sinusta oli ehkä saman tekevää mitä sinä sanoit minulle. Kun sitten minä satuin sanomaan jotakin, sinä huusit, sinä suutuit, mikään ei ollut enää saman tekevää. Sinä sait minut itkemään. Itkemään taas vasten tahtoani. Sinä sanoit että rakastin riitaa, vaikka sinä olit sen aloittanut. Minä jos kuka vihasin riitoja, en tykännyt suuttua, en tykännyt menettää malttiani. Rakastin hiljaisuutta, tyyneyttä ja rauhaa, mutta aina sinä aloitit. En halunnut enää olla kanssasi samaan aikaan kotona, en halunnut että puhuit minulle, koska olit aina vihainen. Yritin olla huomaamaton, pieni ja näkymätön, ettei minua olisi taas syytetty riidan rakastajaksi. Luikin pois aina kun vain pääsin, enkä tullut kanssasi samaan huoneeseen jos olit hereillä. Silti niinä harvoina hetkinä joina jouduimme olemaan samassa tilassa, sinä aina suutuit. Enää en jaksanut. Riitele sitten, huuda sitten, mutta minua et saa enää suuttumaan, olin enää surullinen. En saanut sinun kieltäsi kuriin, joten mieluummin lopetin keskustelun veren maku suussa, sillä keskusteluun, riitaan tarvitaan aina kaksi. Onneksi suussa olevat haavat paranevat nopeasti, niin sinä olit sanonut, kun pienenä purin itseäni kieleen kaatuessani pyörällä. 

Kirahvilapsi kuittaa~~ 

Vanhat novellit part 2: Eight feet and a black feather

Eight feet and a black feather

Tyttö istui muurilla ja katseli merelle. Hänen mustan mekkonsa helma lainehti tuulessa ja hän sai koko ajan olla valppaana ettei silinteri lentänyt hänen päästään. Se oli kaunis, musta silinteri, jonka ympärillä oli pitsiä ja nyöritys edessä, aivan kuin sillä olisi ollut korsetti. Hattuun oli kiinnitetty mustia sulkia ja kultaisia hammasrattaita koristeeksi. Tyttö kumartui tarkastelemaan muuria jolla istui, siinä kulki muutama hämähäkki. Hän tervehti niitä nostaen hattua ja hyppäsi alas ruohikkoon, ettei olisi ötököiden tiellä. Katseltuaan hetken niiden kulkua, hän lähti kävelemään läheiselle kujalle.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Colin käveli satamassa tehtaille päin. Hän katseli taivaalla kirkuvia lokkeja ja työntäyteistä satamaa. Suuresta purjealuksesta kannettiin suuria kontteja laiturille ja uusia kannettiin sisään, kauppiaat huusivat kojuillaan houkutellakseen ostajia, ja pieni kalastusalus lipui laituriin kannellaan sievoinen kalasaalis. Colin kulki kojujen välissä ja veti keuhkonsa täyteen tuoreen, savustetun ja suolatun kalan tuoksua. Hän hyräili kävellessään ja tervehti tuttuja merimiehiä. Viileä tuulen vire tuntui hyvältä kasvoilla, vaikka olikin koko ajan lennättää hatun pojan päästä. Hän jatkoi matkaansa reippain askelin, eikä vienyt kauaakaan kun hän saapui tehdas alueelle. Alue kuhisi ihmisiä, niin kuin satamakin ja Colin ei voinut olla törmäämättä sielläkin tuttuihin. Monet tunsivat hänet ainakin nimeltä, sillä hän kävi alueella usein. Joka kerta hän ihmetteli koneita, ne toimivat höyryllä ja valmistivat kaikkea. Suuret hammasrattaat olivat kiiltäviä ja kauniita, niitä ei vain voinut olla ihailematta. Colinilla oli alueelle kuitenkin muutakin asiaa, kuin vain koneiden ihailu. Hänen vasen kätensä oli taas löystynyt, siitä puuttui osia ja se kitisi ikävästi. Poika etsi pienen pajan, jossa oli vain kaksi konetta. Ne olivat pieniä ja toinen valmisti metalli levyä ja toinen ruuveja, rattaita ja muttereita. Kaikkea ne valmistivat vain vähän, vain yhden sepän tarpeisiin ja vain kun tämä tahtoi. Colin herätti torkkuvan miehen, jonka naama levisi mahtavaan hymyyn, kun hän huomasi kuka oli tullut. 

"Jaa a, ongelmia käden kanssa vain?" mies kysyi iloisesti. Colin veti hihansa ylös ja liikutteli sormiaan. Kuului korvia vihlova kitinä ja muutama mutteri tipahti lattialle. Mies keräsi mutterit lattialta ja tutki kättä lähemmin. 

"vai että tällaista ongelmaa, eiköhän se ole tunnin päästä korjattu." hän sanoi. Colin riisui liivinsä ja paitansa, ja mies avasi käden kiinni pitävät vyöt hänen rintansa ympäriltä. Käsi tippui oitis irti. Vaatteita oli turhaa pukea päälle vain tunniksi ja vaikeatakin se oli yhdellä kädellä, joten Colin käveli paidatta pajan ulkopuolelle ja jäi istumaan peltisen tynnyrin päälle.

Ollessaan pieni Colinin käsi oli jäänyt kahden hammasrattaan väliin ja kone oli leikannut sen irti. Sellainen ei ollut mitenkään tavatonta, jos asui tässä kaupungissa.

Aurinko porotti kuumasti, eikä siinä tahtonut peltitynnyrin päälle jäädä hiiltymään. Colin lähti kävelemään varjoisiin tehtaisiin. Oli hassua kuinka paljon hän piti höyry koneista, vaikka ne olivat tehneet hänestä ja monesta muusta raajapuolia, tappanutkin joitain. Kaikesta huolimatta Colin ei vain tiennyt mitään mielenkiintoisempaa ja kauniimpaa kuin nuo koneet, jotka pitäisivät hänetkin leivän syrjässä vielä joku päivä, hänen valmistuttuaan höyrykoneinsinööriksi.

Koneet jyskyttivät ja poika jäi tuijottamaan yhtä tarkemmin, laskeskeli mielessään kuinka monta kannatinta, mutteria, ratasta ja kaikkea muuta siihen oli käytetty. Samassa hän huomasi vähän matkan päässä tytön. Yleensä häntä ei tytöt kiinnostaneet, mutta tässä tytössä hänen mielenkiintonsa heräsi. Tyttöjä ei ollut ikinä koneiden keskellä, joten mitä tuo täällä teki...ja miksi ihmeessä sillä oli silinteri...ei tytöt silintereitä käyttäneet. Hän tuijotti toista kummastuneen ja meinasi alkaa nojata koneeseen, kunnes muisti mitä viimeksi nojailusta oli seurannut...hän ei halunnut menettää enempää käsiä ja astui pois pauhaavan ratasrykelmän läheisyydestä. Liikkuminen herätti tytön huomion. Hän katsoi Colinia säikähtäneenä ja lähti juoksemaan jonnekin koneiden sekaan, kuin metsästäjän ajama rusakko.

"mikäs sille tuli....." Colin mietti ääneen ja lähti hitaasti kävelemään takaisin pajalle.

Mart oli saanut käden kuntoon hetki ennen kuin Colin tuli sitä hakemaan. Se oli entistä ehompi, kiiltävä, ei kityssyt, eikä siitä puuttunut enää osia. Mart kiinnitti sen vöin ja soljin paikoilleen ja näytti tyytyväiseltä työnsä tulokseen. 

"Äläkä kuule poika yritä edelleenkään antaa maksua, miulle riittää ku nään et käsi pelittää niin ku kuuluuki" hän murahti hyvän tuulisena, Colinin alkaessa kaivaa taskujaan, jotta voisi maksaa työstä. "En mä ymmärrä mikset ota killinkiäkään vastaan hyvästä työstä Mart. Ilman sua ei moni jaksas elää ja älä sano enää pojaks, en oo enää lapsi, oon jo 19" Colin sanoi hymyillen. "ai olet vai, no jaa, poika mikä poika ja poikana pysyt, niin mää oon sua aina kutsunut ja kutsun vastaki." Mart naurahti ja istui taas keinutuoliinsa ummistaen silmänsä.  "oot sä mahoton...no mut ook sä huomannu että tehtailla liikkuu tyttö...semmonen joka käyttää silinteriä, jossa on mustia sulkia ja jokunen ratas koristeena?" Colin kysyi istuen jakkaralle napittaessaan liiviään. "

"Vai että tyttö ja silkkipytty päässä...enpä ole moista huomannu...enkä nyt jaksa alkaa mitään miettiä, nyt ramasee" Mart sanoi ja vaipui jo uneen.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tyttö jäi vaivaamaan Colinia, eikä kadonnut hänen mielestään millään. Viikko käden korjailun jälkeen hän eksyi eräänä iltana pieneen viihtyisään kahvilaan. Se oli pimeällä kujalla postin yläpuolella sijaitsevassa huoneistossa. Kahvilaan vei kiviset, todella kapeat kierreportaat, jotka sulautuivat seinään niin hyvin että niitä ei huomannut helposti. Kuitenkin kahvilassa oli tänäkin iltana väkeä. Bändi soitti jazzia pienen tanssilattian reunalla ja melkein jokaisessa pienessä pöydässä istui ihmisiä. Sikarien savukiehkurat kieppuivat punaisella kreppipaperilla koristelluiden lamppujen välissä. 

Colin istuutui pöytään kolmen muun pojan seuraksi. Silinterit he olivat laskeneet pöydälle ja tilanneet myös Colinille kahvin. Hän joi sitä ahnaasti ja kuunteli Loren juttua siitä kuinka oli menettänyt puolet päästään ja oli nyt puoliksi metallipäinen ja joutui elämään pyörätuolissa loppu elämänsä. Colin oli kuullut jutun moneen kertaan aiemminkin, ja tarkkaili mieluummin kahvilan ihmisiä. Muutamat tanssivat ja loput istuivat pienissä porukoissa pöydissä, juttelivat, nauroivat ja söivät leivonnaisia yhdessä. Silloin hän huomasi nurkkapöydässä tutun hahmon...se silinteripäinen tyttö. Hän näytti suorastaan nukelta kahvilan hämärässä valaistuksessa ja Colinin silmät nauliutuivat häneen oitis. 

"Uskaltaisiko mennä pyytämään tuota tanssimaan....?" hän kysyi muilta. Loren juttu jäi kesken muiden kääntyessä katsomaan nurkkapöytään. 

"Uskalla ihmeessä" Tom sanoi ja tuuppasi Colinin kylkeen, niin että tämä oli tippua tuolilta. Colin nousi ja lähti aroin askelin kohti tyttöjen pöytää. Silinteripää ei huomannut häntä ennen kuin hän oli pöydän luona, yskäisi, kumarsi ja naulitsi katseensa häneen.

"Öh...hei..taas...tulisitko tanssimaan...?" Colin mutisi. Tyttö katseli häntä hetken, jälleen hiukan pelästyneen pupun näköisenä ja nyökkäsi sitten. 

"Voisin vaikka tullakin" Colinin naamalle levisi hymy hänen ottaessaan tyttöä kädestä ja taluttaessaan hänet tanssilattialle. Tanssi oli alkuun varovaista, mutta viidennen jälkeen se sujui jo vallan mainiosti. Colin ei tiennyt voisiko tyttöä tuijottaa silmiin, joten hänen katseensa sinkoili pitkin kahvilaa. 

"olenko minä niin ruma, ettei minua voi katsoa..." tyttö kysyi. 

"E-et toki...oot tosi kaunis" Colin sanoi painottaen viimeistä sanaa. Tyttö soi hänelle suloisen hymyn. 

"mikä sun nimes on?" hän kysyi.

"Colin, sun?"

"Sofie.....voitasko mennä ulos, täällä on kovin lämmin?" Sofie kysyi. Colin nyökkäsi ja talutti tytön ovelle. Sitten hän muisti hattunsa ja haki sen pöydältä. 

"miksi sä muuten käytät silinteriä...ei se ole naisten hattu?" hän kysyi. Sofie katsoi Colinia hiukan kulmat kurtussa. 

"Olkoon kenen hattu, pidän silintereistä..." hän sanoi ja hyppi portaat alas kadulle, niin vauhdilla että sai ihmetellä miten hän pysyi pystyssä. He lähtivät kävelemään meren rantaa pitkin ja jonkin aikaa käveltyään he tulivat satamaan. Colin vilkaisi puisia taloja vähän matkan päässä. 

"...mä asun tuolla...mentäskö sinne, ketään ei oo kotona" hän kysyi. Sofie näytti epäröivältä, mutta nyökkäsi sitten. "kuule Colin...mä pidän susta tosi paljon...en saisi pitää..." Colin katsoi tyttöä vierellään kummastuneena. "mäkin susta, mutta mikset saisi...ei mulla oo ketään...sulla sit kai on......" hän sanoi. 

"Ei, ei mulla ketään...mutta en vaan saisi...lupaatko ettet koske muhun...tanssiminen oli jo melkein liikaa...siksi mä halusin ulos..." Sofie mutisi. "Mä varotan sua" Hän kuiskasi.

Pienessä talossa ei ollut ketään. Colin sytytti valon ja Sofie kierteli huoneissa.

"Mitähän hän sillä varoituksella tarkoitti...ehkä hän on vaan vähän ujo..." Colin mietti. Sofie katseli ikkunasta ulos, eikä huomannut pojan kävelevän taakseen. 

"Ei sun tarvi mua pelätä" Colin kuiskasi ja kietoi kätensä tytön ympärille. Sofie sävähti kosketusta, mutta kääntyi otteessa ympäri ja asetti kätensä pojan niskan taa. He tuijottivat toisiaan, kunnes kumpikaan ei voinut vastustaa enää vaan Colin painoi huulensa Sofien huulille. "Mä varotin..." Sofie kuiskasi ennen kuin he kaatuivat sängylle.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 Kylmyys valtasi Colinin kehon ja hän aukaisi silmänsä. Aurinko paistoi pilvien välistä hänen silmiinsä. Hän katseli ympärilleen, eikä meinannut saada tolkkua mistään, päässä jyskytti ja koko kehoa paleli. Hetken päästä hän tajusi olevansa alasti lattialla. Salamana hän nousi ja alkoi pukea päälleen. Kaikki lattialla olevat vaatteet ei kuitenkaan ollut hänen. Musta mekko ja silinteri...jotka kuhisivat hämähäkkejä... 

"...Sofie..?!" Colin huudahti yön tapahtumien palatessa hänen mieleensä. Hän juoksi koko talon läpi, mutta tyttöä ei löytynyt. ...Oliko hän lähtenyt ilman vaatteitaan ulos........ Colin ei keksinyt muutakaan ja juoksi ulos. Hän juoksi satamaan ja sieltä tehtaille. Vaisto vie hänet sen koneen luo jota Sofie oli katsellut kun he olivat tavanneet ja hän säikähti suunnattomasti tultuaan sinne. Koko kone väreili mustana...hämähäkeistä. Colin pakeni tehtaasta minkä jaloistaan pääsi. Sofien ääni kaikui hänen päässään.

"Minä varoitin, varoitin, varoitin....."

Colin lyyhistyi muurille ja tuijotti merelle. 

"...Sofie..." Silloin hän näki kaksi mustaa sulkaa muurissa ja lisää hämähäkkejä. Ne olivat normaalin näköisiä...paitsi yksi. Sen selässä oli kultainen rattaan kuva ja se yksilö käveli Colinin kädelle. Kyynelet purskahtivat hänen silmiinsä.

"...Sofie!!!"

Moikka~

Toinen osa vanhojen jo kertaalleen Kaappimörössä julkaistujen novellieni sarjaa. Tämän kirjoitin ysiluokalla, luettuani Laila Hirvisaaren kirjoja äikän lopputyötä varten. Tämä ei siis liity kirjoihin mitenkään muuten kuin että tässä kuvattu kahvila on kuvattu sellaiseksi kuin yhden Hirvisaaren kijan tapahtumapaikka. Tässä novellissa yhdistyy tosi monta mulle tärkeetä asiaa. Rakastan 1800-lukua, höyrykoneaikaa, silintereitä, satamia ja jonkin sorttista steampunk tyyppistä juttuakin tästä löytyy. Kirjoittaessani olin tähän tosi tyytyväinen, ja olen kai edelleen, ainakin siihen nähden että oli muutaman vuoden nuorempi kuin nyt.~ ^^

Kirahvilapsi kuittaa~

Täti ja kolme lasta

Täti ja kolme lasta

Myönnän että pelkään heitä.

Tarkoitan ihmisiä, en enkeleitä

En tiedä katsooko ne ohi vai läpi,

Metrossa on paheksuva täti ja kolme lasta,

Mies joka sai istumapaikan vasta, kun annoin omani.

Kadulla ne katsovat olenko eläin.

Onko heidän asiansa että elän näin tai pukeudun omalla lailla?

Eikö kukaan heistä ole ollut vailla hyväksyntää?

En aio edes löytää mitään täältä.

Haluan pois, ottaa maskin kasvojeni päältä, olla vain minä, kuulumatta sulle, tolle tai sille.

Haluan asua maassa jossa en ole kaikille vain outo ja kamala,

 vaikka samalla haluaisinkin herättää jossakussa ehkä pienenkin naarmun pakkeloituihin kasvoihin,

 joiden omistaja tunkee itsenä lokeroihin ja liian pieniin taskuihin,

 jotka ovat ommeltu kiinni, tai joita hän ei edes omista itse.

Moikka~

Tämä runo syntyi luovan kirjoittamisen kurssilla. Sillä ei sikäli ole mitään ihmeempää taustaa takanaa, kuhan kirjoitin jotakin omasta elämästäni. En ole hyvä runoissa, mutta itse pidän tästä yksilöstä ainakin jonkin verran.~~ 

Laittelen tänne muitakin luovan kirjoittamisen kurssin juttuja lisää, kuhan sopiva sauma tulee.

Kirahvilapsi kuittaa~

Koe 16.

Koe 16.

Katselin ulos lumisateeseen. Vielä vuosi sitten olin itse ollut kylmässä pihalla, kääriytyneenä johonkin likaiseen huovan riekaleeseen ja palellut, palellut kunnes joku ojensi minulle lämpimän kätensä, nosti ylös, puisteli lumet päältäni ja vei sisälle, turvaan ja lämpimään.

Olin kuulema sairas. En tiennyt oikeastaan mikä minua vaivasi, mutta aikuiset sanoivat niin ja joka päivä kävin verikokeissa ja söin lääkkeitä. Joskus vähän sen jälkeen kun minut oli pelastettu lastenkotiin meidät terveystarkastettiin. Minussa oli kuulema jotakin vikaa ja minut siirrettiin lastenkodista sairaalaan. Rakennus josta oli tullut kotini ei ollut kummoinen, semmoinen betonilaatikko se vain. Minut ja muutamat muut oli eristetty yhteen osaan rakennusta, sinne ei ollut vapaata pääsyä ja aina kun joku tuli tai meni hänen täytyi kävellä metallinpaljastimien läpi. En ollut käynyt itse ulkona moneen kuukauteen, en kertaakaan sen jälkeen kun olin tullut tälle osastolle.

Puhalsin huuruiseen ikkunaan ja piirsin siihen sormella kukkia. Ikkunalasi oli hyvin kylmä. Kuulin käytävältä askelia ja katsoin paremmaksi ryömiä äkkiä peiton alle ja esittää nukkuvaa. Joku avasi oven, totesi minun nukkuvan ja laittoi oven hiljaa takaisin kiinni. Avasin varovasti silmäni ja tuijotin kattoon. Tämä yö ei ollut poikkeus edeltäjistään, unesta ei ollut tietoakaan. Pyörin sängyssä ties kuinka kauan, välillä nousin ja kävin ikkunassa, katselin kuutamoa vasten piirtyviä Sagrada familian torneja ja sitten taas palasin takaisin vällyjen väliin ja yritin nukahtaa. Vasta kolmen aikaan aamuyöstä nukahdin, mutta painajaiset valtasivat minut saman tien. Näin unta sairaalaosastostamme, kuljin unessa köysinipun kanssa kohti yhteisiä oleskelutiloja. Olin ottanut köydet kaiketi siivouskomerosta, vaikken tiennytkään miten sinne olin päässyt, sillä ovet olivat aina lukossa. Jokaiseen köyteen sidoin yhden oleskelutilasta löytämäni pehmolelun ja ripustin köydet kattoon, lamppuihin, tuolien käsinojiin ja verhotankoon.

 Heräsin säpsähtäen kimakkaan huutoon. Joku kirkui jossain osastolla. Katsoin pöydälläni olevaa herätyskelloa, se näytti kuusi yli kahdeksaa. Nousin hiljaa sängystä ja hoipertelin ovelle. Jaloissa painoi ja tuntui kuin olisin kävellyt koko yön. Avasin oven hiljaa ja kurkistin käytävään jonne muidenkin huoneiden asukkeja oli ilmaantunut ihmettelemään huutoa. Kirkuminen oli loppunut mutta kuulimme kiivasta puhetta. Osaston johtajan tohtori Zafónin kumea ääni kantautui korviimme muttemme erottaneet mitä hän sanoi. Samassa hänen askelensa alkoivat kulkea kohti meidän käytäväämme ja jokainen pakeni kiireesti omaan huoneeseensa peiton alle esittämään vasta herännyttä. Kuuntelin korva seinässä kiinni mitä oveni takana tapahtui. Jokainen ovi avattiin vuoron perään ja kahdet askelet lähtivät huoneista, mutta vain tohtori Zafónin askelet palasivat. Lopulta hän avasi myös minun huoneeni oven. "Noh potilas numero 16, mikä on nimesi, ikäsi, kotipaikkasi ja näitkö unta viime yönä?" Hän kysyi. Samat kysymykset kuin eilen, ja toissapäivänä ja sitä edellisenä ja joka päivä koko sen ajan mitä olin ollut osastolla. "Nimeni on Nicolas, olen 10, en tiedä tarkalleen mistä tulen mutta asuin ennen tänne tuloa lasten kodissa lähellä Sarriàn hautausmaata, ja kyllä näin unta viime yönä" Viimeiseen kysymykseen en ikinä olisi halunnut vastata sillä tohtorin ilme muuttui aina myöntävän vastauksen kodalla kivettyneeksi ja osasin jo ennustaa mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mies otti minua kädestä ja talutti mitään sanomatta käytävälle. Kävelin hänen vierellään kohti oleskelutilaa ja oven suussa tohtori seisahtui. Hän asetti kätensä molemmille harteilleni ja työnsi minut ovesta sisään. Katselin ympärilleni. Huoneen jokaiseen mahdolliseen paikkaan oli hirtetty pehmolelu. Jos asia olisikin ollut vain näin olisin todennut että tässäpä kiva jekku, mutta valitettavasti yksi nalle ei ollut nalle, se oli osastolla eilen käynyt siivooja jolla oli ollut koko päivän hapan ilme. Katsoin hirtettyä nais parkaa kylmien väreiden kulkiessa selkääni pitkin. "Näit siis viime yönä unta Nicolas?" Zafón kysyi. "Millainen se uni mahtoi tällä kertaa olla?" Sekunnin sadasosan ajan mietin tilanteeni ja nielaisin. "kyllä herra Zafón, näin unta, istuin siinä hiekkarannalla ja piirsin hiekkaan pingviinejä. Niitä oli siellä rannalla paljon. En tiedä miten siellä oli pingviinejä, mutta ne olivat hyvin suloisia ja pidin niistä kovasti." Toivoin että vastaukseni menisi läpi tohtorin rautaisesta katseesta ja sekunnit tuntuivat kestävän ikuisuuden. Mies huokaisi. "Selvä, toivon että puhuit totta, mutta jos et ja jossain kohtaa satut muistamaan jotakin uutta, esimerkiksi unen hirttosilmukoista tai tästä siivoja poloisesta niin tule kertomaan siitä välittömästi." Hän sanoi. "Nyt voit mennä muiden luokse syömään aamupalaa, muista varoa Pabloa, hän tuhosi juuri viimeisenkin kertakäyttö veitsemme ja jouduimme antamaan hänelle puikot ja lusikan, hän on vähän huonolla päällä, pidä oma veitsesi visusti itselläsi" Nyökkäsin ja katsoin kun tohtori lähti takaisin makuuhuonekäytävään hakemaan potilasta numero 17.

Aamupalan jälkeen menin huoneeseeni niin kuin kuului. Istuin sängyllä ja odotin niin kuin kuului. Hoitaja tuli huoneeseeni samaan aikaan kuin eilenkin kuten kuuluikin ja laski hopeisen tarjottimen yöpöydälleni. Ensin hän ojensi minulle harmaan kapselin jonka nielaisin mukisematta veden kanssa alas. Sen jälkeen kävin pitkäkseni vähän vähemmän mielelläni. Hoitaja kiinnitti sänkyni lepositeet ja otti tarjottimelta ruiskun. Tänään neste sen sisällä oli punaista, eilen se oli vihreää. Hoitaja odotti hetken kunnes tohtori Zafón tuli huoneeseen, silloin hoitaja ojensi ruiskun tohtorille ja tarttui itse minusta kiinni. Hän painoi päätäni tyynylle ja mutisi jotakin rauhoittavaksi tarkoitettua korvaani. Tohtori asetti neulan ruiskun kärkeen ja veti paidan hihan olkavarteni päältä pois. Sitten hän painoi neulan kärjen syvälle olkavarteeni ja tunsin kuuman nesteen virtaavan suoniini. Päässäni alkoi sumentua, enkä yhtäkkiä nähnyt mitään vain mustaa. Koko kehoni oli kuin tulessa ja täysin hallitsemattomissani, tärisin suunnattomasti ja huusin tuskasta. Huusin ja huusin näkemättä mitään ja tuntematta mitään muuta kuin polttavan kivun joka valtasi koko kehoni hetkessä. Sitten se loppui, laantui, katosi ja näköni alkoi palautua ja lakkasin huutamasta. Olin hiestä märkä ja hoitaja irrotti siteet jotka olivat pitäneet minut paikoillani. Raahustin tärisevin askelin suihkuun. Istuin kylmälle kaakelilattialle ja kiedoin kädet polvieni ympärille lämpimän veden valuessa suihkusta päälleni. Mietin unta jonka oikeasti olin nähnyt. Taas se oli tapahtunut, taas olin nähnyt enne unen. Vapisin äskeisen kohtauksen jäljiltä vielä suihkun jälkeenkin ja raahustin kohti seuraavaa päivän ohjelmanumeroa. Istuin penkille vastapäätä ovea jossa luki Tohtori Martin Zafón.

Odotettuani aikani tohtori avasi ovensa ja kutsui minut sisään. Istuin kuten tavallista pienelle jakkaralle vastapäätä suurta tammista kirjoituspöytään. Herra Zafon istui pöydän reunalle ja katseli minua.  "Olet Nicolas kasvanut paljon. Ja vahvistunut myös, olit aika rääpäle kun tulit tänne." Nyökkäsin hiljaa olin hämmentynyt. Yleensä tämä jokapäiväinen kahdenkeskeinen hetki sisälsi vain painoni mittaamisen, kehoni tarkistuksen mahdollisien uusien mustelmien varalta, utelua siitä kuinka hyvin olin nukkunut ja olinko pitänyt tänä aamuna kaurapuurosta.  Koskaan aiemmin tohtori ei ollut kertonut tai sanonut mitään ylimääräistä. "En voi sanoa että olisit vielä valmis, tarkoitan terve, yhä edelleen tämä kolkko laatikko tulee olemaan kotisi, mutta ihan onneton rääpäle sinä et enää ole. Miltä tämän päiväinen lääkeannos tuntui?" Hän kysyi ja skannasi jokaista ruumiini liikahdusta katseellaan. "Ei se ollut kovin paljoa sen kummempi kuin ne aiemmatkaan, poltteli ehkä hiukan enemmän, mutta ei mitenkään huomattavasti." Sanoin ja yritin vältellä tohtorin katsetta. "Vai niin, vai niin. Noh tänään ei tarvitse tehdä tarkastuksia, tein ne sillä aikaa kun sinä lojuit tajuttomana, joten voinet mennä." Hän sanoi ja nousi seisomaan kääntyessään tutkimaan papereita pöydällään. Tuijotin kummastuneena valkoisen takin selkää. Milloin minä olin ollut tajuton? "Ai niin et sattumoisin ole muistanut mitään uutta, esimerkiksi unesta jonka näit viime yönä, ankkoja siinä taisi olla, ei esimerkiksi ollut hirtettyä ankkaa?" "Pingviinejä, tarkoitat kai pingviinejä. Ei ei ollut yhden yhtä hirtettyä lintua." vastasin. "Ai juu pingviinejä, niitä minä juuri tarkoitinkin" Tohtori naurahti ja kääntyi kädet housujensa taskuissa takaisin minuun päin. "Tosiaan kuten mainitsin, tarkastin sinut jo ollessasi tajuton sen lääkeruiskun jäljiltä, joten voit mennä, iltapala on katettu jo pöytään." Hän sanoi ja pörrötti hiuksiani. Nousin jakkaraltani ja siirryin käytävään. Miten ihmeessä olin ollut tajuttomana koko päivän.

Seuraava yö ei ollut edellistä kummoisempi. Ensin en meinannut millään saada unta ja kun lopulta sain, näin painajaisia. Uneni tapahtumapaikka oli jälleen sairaalaosastomme. Tällä kertaa kuljin toisten potilaiden huoneissa. Heidän kasvonsa näyttivät vääristyneiltä ja osalle oli kasvanut sarvet, osalle rynnäkkö kivääri jonkin raajan paikalle ja yhdellä oli sinko toisen kätensä tilalla. Vain yksi heistä ei ollut mitenkään muuttunut. Tyttö nimeltään Alexia näytti sängyssään liian normaalilta muihin vääristyneisiin sairastovereihin verrattuna etten voinut sietää sitä. Aloin sitoa unessa Alexian hiuksia sängyn päätyyn kiinni.  Kun olin saanut työni tehtyä jatkoin matkaani osastolla. Livuin ääneti eteenpäin kunnes tulin Tohtori Zafónin työhuoneen ovelle. Avasin oven ja liu'uin sisälle. Katselin ympärilleni kunnes yhtäkkiä kuulin veret seisauttavan huudon ja tuntui kuin olisin revennyt kahtia. En päässyt liikkumaan, olin jumissa Zafónin huoneessa, aivan hänen työpöytänsä vieressä enkä kyennyt liikauttamaan ainoatakaan solua kehossani. Samassa kuva päässäni vaihtui osittain omaksi huoneekseni ja osaksi olin edelleen tohtorin työhuoneessa. Tajusin että olin jotenkin mystisesti edelleen unessa, mutta kuitenkin hereillä, jotenkin olin jakautunut kahtia. Hereillä minä nousin ylös ja hoipuin ovelleni, joku kiljui edelleen korvia vihlovasti. Jalkani olivat raskaammat kuin ikinä ja tuntui että ne repeäisivät irti joka askeleella. Olin juuri avaamassa oveani kun hoitajani avasi sen käytävän puolelta. Säikähdin ja horjahdin taaksepäin oven avautuessa yhtäkkiä. Hoitaja sai napattua kädestäni etten kaatunut. "Nicolas tohtori Zafón on pyytänyt kaikki teidät potilaan numero 14 huoneeseen. Lähdin hoitajan perässä käytävää pitkin Alexian huoneeseen ja tiesin jo mitä odottaa. Alexian hiukset olivat sidottu tiukasti sängynpäätyyn, liimattu siihen ja osittain poltettu. Muut potilaat olivat jo huoneessa ja Alexia itki hiljaa sänkynsä päätyyn käpertyneenä. Tohtori leikkasi hiuksia irti sängystä. Minun tullessa huoneeseen hän kysyi samat kysymykset kuin joka aamu. "Potilas numero 16, mikä on nimesi, ikäsi, kotipaikkasi ja näitkö unta?" "Olen Nicolas, 10 vuotta, en tiedä mistä olen, mutta tulin lastenkodista läheltä Sarriàn hautausmaata. En muista nähneeni unta." Tiesin tasan tarkkaan että olin nähnyt unta jossa olin sitonut Alexian hiukset sängyn päätyyn ja tiesin oikein hyvin edelleen seisovani tohtorin työhuoneessa. Herra Zafón sai viimein leikattua viimeisenkin hiuksen irti sängystä. Alexian hoitaja ojensi roskakorin johon tohtori pudotti irronneet hiukset. Alexia näytti kaljulta rotalta, hänellä oli aina ollut pitkät hiukset ja nyt niistä ei ollut jäljellä kuin siili.

Meidät potilaat lähetettiin takaisin omiin huoneisiimme ja kehotettiin nukkumaan. Kömmin peiton alle ja saman tien kun painoin silmäni kiinni pystyi taas liikkumaan tohtorin työhuoneessa. Piilouduin nopeasti huoneen nurkkaan ja vedin ikkunan pitkät verhot eteeni. Kuulin kun ovi avattiin ja Zafónin tuttu tumman pehmeä ääni täytti huoneen. Hän puhui puhelimeensa. "Olen alkanut epäillä että pian olisi aika siirtää ase 16 muualle, hän alkaa olla liian vaarallinen säilytettäväksi täällä. Pelkästään tällä viikolla on tapettu yksi siivooja, hirtetty kaikki pehmolelut, poltettu, liimattu ja sidottu toisen aseen hiukset ja ripoteltu kuolleiden eläinten nahkoja pitkin osastoa. Emme voi olla enää varmoja milloin ase tietoistuu ja pystyy alkaa hallita itseään, toistaiseksi olemme saaneet lääkkeillä hänen aivotoimintansa hämärtymään sen verran etten usko tietoista hallintaa mahdolliseksi. …Kyllä hän tuntuu vahvistuneen… Tänään juuri annoimme hänelle annoksen uutta ainetta, se olikin hiukan tujumpaa, meni taju koko päiväksi ja ääntä hänestä lähti kuin pienestä kylästä. …Kyllä…ehdottomasti. Luotan teihin ja toivon pikaista yhteyden ottoa, ase on siirrettävä pikimmiten. Juu, kuulemiin!"  Puhelun päätyttyä mies selasi kansioitaan pöydän ääressä, haukotteli ja totesi unen olevan poikaa. Hän lähti huoneesta lukiten oven mennessään. Tuijotin kauhun lamauttamana ovea josta mies oli juuri kävellyt ulos. Astuin ääneti pois verhon takaa ja istuin lattialle. Nostin kädet kasvojeni eteen. Olinko minä ase? Olivatko kaikki muutkin aseita? Nousin seisomaan ja kumarruin tarkastelemaan kansiota jonka tohtori oli jättänyt auki pöydälleen. Selasin sitä kunnes löysin etsimäni. "Ihmisase koekappale 16. Nicolas Ruiz. Ikä: 10. Toimintakyvyn taso: 4/5. Kyky: musta sielu nukkuessa, kykenee erittäin raakalaismaisiin tekoihin, pitää tappamisesta. Kun ase tietoistuu, hän kykenee hylkäämään täysin itsensä ja alkaa elää vain tunteettomana aseena." Katsoin sivulla olevaa kuvaa jossa olin minä. Kuva oli otettu kun olin saapunut osastolle.

Aamuun mennessä olin ehtinyt oppia kaksi asiaa, sen miten vihataan jotakuta koko sydämestä, ja sen miten uusi kehoni toimi. Palasin takaisin kilttiin minääni ja menin aamupalalle kuten tavallisesti. Lääke vaiheessa nielin kiltisti kapselin ja otin kiltisti lääkeruiskullisen. Tiesin etteivät ne enää voisi minulle mitään. Kansiossa oli sanottu että aseen tietoistuttua tapahtunutta ei voisi enää peruuttaa. Tällä kertaa ruisku ei tuntunut missään, mutta esitin osani hyvin. Huusin kuin hyeena ja esitin vaipuvani tajuttomuuteen muutamaksi tunniksi. Tohtori lähti minut operoituaan jonnekin osaston ulkopuolelle. Herättyäni sain ruokaa, ja istuin muiden kanssa oleskeluhuoneessa katsomassa jotakin elokuvaa. Illan hämärryttyä söimme iltapalaa, kävimme jokainen vuorollamme suihkussa ja sulkeuduimme omiin huoneisiimme odottamaan nukahtamista. Omassani kesti taas tuskaisen kauan, mutta kun nukahdin olin niin täynnä vihaa etten kyennyt hallitsemaan itseäni. Paiskoin tavaroita huoneessani ja pyrin tuhoamaan kaiken. Viimeisenä ehjänä oli enää suuri kokovartalo peili. Katselin itseäni siitä. Puhtaan valkoiset hiukseni olivat nyt mustat, silmäni kiiluivat luonnottoman kirkkaina ja valkoinen yöpaitani loi viimeisen aavemaisen silauksen ulkomuotooni. Inhosin kuvaa jonka näin peilissä, inhosin koko paikkaa, inhosin sitä että minulle oli valehdeltu, inhosin sitä että kaikille muillekin oli valehdeltu. Minä olin ase, ihmisase ja niin olivat kaikki muutkin täällä. Jokainen heistä aktivoitui yöllä, he eivät vain tienneet siitä. Iskin nyrkkini peiliin niin kovaa kuin pystyin ja lasin palasia sinkoili sinne tänne. Nyrkkini vuosi verta. Nostin yhden lasin palan maasta ja käännyin katsomaan nukkuvaa itseäni. Sen enempää ajattelematta silvoin oman ruumiini palasiksi, tuhosin itseni täysin, luovuin itsestäni kokonaan. Sisälläni kulki repivä tunne, raastoinhan toista puolta itsestäni irti harvinaisen brutaalisti. Samassa kuulin askelia käytävältä. Otaksuin tohtori Zafonin tulleen takaisin. Liu'uin kuten unissani yleensäkin oveni läpi, tällä kertaa täysin tietoisena siitä että se mitä luulin uneksi oli täyttä totta. Tohtorin työhuoneessa paloi valot. Matelin oven alitse täysin äänettä ja katselin edessäni seisovan miehen selkää. Otin askelen lähemmäksi, otin toisen ja kolmannen. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja hän säikähti suunnattomasti, enkä minä jäänyt aikailemaan vaan iskin yhä kädessäni olleen lasin palan hänen rinnastaan läpi. Huutaen hän lyyhistyi maahan ja minua alkoi huvittaa suuresti. Rakentaa nyt aseita orvoista ihmisistä, perheiden hylänneistä lapsista ja tulla vielä itse tapetuksi yhden aseensa toimesta. Nauroin ensimmäistä kertaa ikinä sen jälkeen kun minut oli viety pois lastenkodista. Tartuin tohtoria jalasta kiinni ja raahasin käytävään, kuljin käytävän läpi avaten jokaisen aseen oven, jokaisen hoitaja oven ja kirjoitin jokaisen sängyn yläpuolelle kattoon verellä numeron 16. Sen jälkeen raahasin miehen ulos jätin hänet oven eteen lumihankeen ja lähdin itse kävelemään kohti Sarriàn hautaus maata. 

Moikka~~ 

Tässä nyt ensimmäinen tähän blogiin julkaisemani pitempi teksti. Oon tässä meneillään olevassa jaksossa äikä 13 kurssilla, joka on luovan kirjoittamisen kurssi. Kirjotellaan siellä pääasiassa semmosia lyhyitä tajunnanvirran tyyppisiä tekstejä, lisäks ollaan kirjotettu kolumni ja kauhutarina, ja tulossa olis vielä novelli, satu ja runo ainakin. Tämä teksti oli mun kauhutarina, en tiiä onnistuinko kauhistuttamaan, mutta todennäköisesti en, syytetään siitä sitä et kirjotin tän joskus keskellä yötä ja keskittyminen oli vähän mitä oli. Mut hei toivottavasti tykkäsitte ja jaksoitte edes lukea, nähdään taas~~

Kirahvilapsi kuittaa~~