Silhouette

Silhouette

Katselin häntä kaukaa. Pelkäsin että hän särkyisi pelkästä kuiskauksesta, pelkäsin että hän haihtuisi ilmaan vain jos huomaisikin minun katselevan häntä. En saanut silmiäni irti hänestä vaikka mikä olisi ollut.

Olin katsellut häntä jo kauan. Olin valvonut jo monta yötä miettien miten kukaan voi olla niin vahva ja särkyvä yhtä aikaa. Olisin vain halunnut kietoa käteni hellästi hänen ympärilleen ja kertoa kuinka paljon halusinkaan tuntea hänet läpikotaisin.

Kun kuljin kotiin hyräilin ääneen, hyräilin ja ajattelin häntä. Olin niin iloinen tästä pienestä hetkestä jonka sain käyttää vain hänen ajattelemiseensa, että olisin voinut lentää.

Kuitenkin vaikka asioilla olisikin tapana järjestyä, aina ne eivät järjesty, eivät ainakaan niin kuin  me niiden  haluaisimme järjestyvän. Pienessä hetkessä koko maailma saattaa sortua, pienessä hetkessä pirstoutua niin ettei paloja enää saa kasattua takaisin. Vain yksi hetki, vain yksi lause, vain yksi kuva, vain yksi katse. Vain pieni ja mitätön ele voi olla puukko silmien väliin sille joka on uskonut jonkin saattavan haaveet todeksi. Vain se hämärä käytävä, vasta valoon piirtyvät siluetit, yksi lause, etkä tahdo enää nähdä, tai kuulla enempää. Laastari ei auta, haava on liian syvä. Sanat eivät riitä, aika, materia ja kaikki katoavat ympäriltä. Jää vain kurkkua kuristava tyhjyys, eikä mitään muuta.

Juoksin ulos aurinkoon. Kyynelet sumensivat silmäni, enkä nähnyt eteeni. Yritin hätäisesti pyyhkiä kyyneleitä pois, ei siinä ollut soveliasta itkeä, ei yliopiston edustan portaat ollut paikka jossa kuuluisi itkeä. Kuitenkin itkin. Sisälläni sydämeni itki.

Silloin tunsin jonkun asettavan kätensä olalleni, tunsin kuinka joku kietoi varovasti kätensä ympärilleni, piteli hellästi etten särkyisi. Istuin siinä, kiviportailla korjattavana. Kyyneleeni valuivat äänettöminä puroina poskilleni. Olisin painanut kasvot käsiini mutta olin kai unohtanut miten käsiä liikutetaan. Olin vain.

Viereeni istui korjaajani. Paras ystäväni katseli ylös taivaalle ja osoitti valkoisia kyyhkyjä jotka lensivät kilpaa kirkon kellotornin suojiin. Suljin silmäni ja nojauduin olkapäähän joka oli vieressäni. Tiesin että asiat korjaantuisivat vielä.

~

Moikka~

Ajattelin tosiaan että aloittaisin vanhoilla novelleillani, mutta sainkin jotakin uutta aikaan tossa eräänä yönä, joten annoin sille kunnian aloittaa tämän blogin~ 

Pidän vanhoja novellejani nyt sitten varastossa, ja laittelen niitä tänne sitten kun The Olo päättää taas lähteä omille teilleen. ^^ 

Kuten huomaatte tämä ei ollut kovin pitkä, mulla vaihtelee tekstien pituudet tosi paljon. Välillä saan huippu idean pitkään juoneen ja välillä kuten nyt kirjoitin vain muiston, vähän muunneltuna. Ei yhdestä kohtauksesta kovin pitkää saa, enkä tykkää venyttämällä venyttää. 

Päätin myös kokeilla tämmöistä "Ensin novelli, sitten höpinä" järjestystä, ennen olen tehnyt toisinpäin. Voi olla että palaan vanhaan tapaani "Ensin höpinä, sitten novelli", mutta kokeillaa nyt toimisko näin ^^'

Toivottavasti piditte~

Ps. Juu käänsin blogin nimen englannista espanjaksi, Story vain tuntui jotenkin ei niin omalta, Cuento de hadas, sen sijaan jostain syystä paljon omemmalta, ehkä koska pidän espanjan kielestä ja Story nyt on aika laimee. :'D Cuento de hadas, kuitenkin siis tarkoittaa myös satua, tai tarinaa~

Panda kuittaa~