Revi mut
Ei mulla ollu lupaa olla siinä. Ei mulla ollu lupaa ajatella sitä, ajatella niin. Ei mulla ollut enää varmaan lupaa edes elää, mutta mä olin, ajattelin ja elin. Ei kukaan estänyt mua tekemästä niin. Ei kukaan syyllistänyt mua siitä. Se joka kielsi olin minä. Halusin vihata mutten kyenny, miten vihataan jotakuta jota ei ees tunne. Ainoa jota kykenin vihaamaan olin minä itse, ja niin mä vihasin. Mun teki mieli repiä itteni palasiks niistä ajatuksista ja tunteista. Mun teki mieli repiä itteni, en mä ansainnu mitään tai ketään. Miksi mä elin kun en osannut kuin olla haitaksi, ensin itselleni ja sen seurauksena muillekin, ja kaiken päälle uskottelin että joku muu oli aikaan saanut kaiken. Mutta kun ei mulla ollut mitään syytä vihata, vaikka kuinka väitin itselleni että syy oli toisen, ei mulla ollut mitään miksi vihata, ei se ollu tehny mulle mitään. Kuitenkin sattu, kuitenkin se teki mun olon pahaks, vaikka oikeastaan minä itse tein oloni pahaksi, ei kukaan muu, minä olin se joka ajattelee, luo perättömiä päätelmiä, tarkkailee liikaa ja on epäluuloinen, minä olin se joka tein elämästä vaikeaa. Minä olin se joka teki virheen, ja joka ei osaa päästää irti virheestä. Vaikka virheen myöntäisi, ei se auta, ei kukaan saa vaihdettua yhtäkään osaa tai ajatusta pään sisältä, en edes minä itse. Tahdoin unohtaa, olla taas kuin en olisi koskaan kuullutkaan, tai tiennytkään, tai nähnytkään, tai yhtään mitään muutakaan. En halunnut muistaa, olla eoäluuloinen ja tuntea kaikkea sitä mitä tunsin, mutta en osannut hallita sitä mitä sisälläni oli. Halusin repiä itseni, repiä ja lyödä itseni mustelmille, ei kukaan edes ehkä huomaisi, mutta en mä pystynyt siihenkään. Olin heikko paskiainen, joka ei kykene edes satuttamaan itseään vaikka toisaalta teki sitä koko ajan. Olin heikko ja siksi vain istuin ja vihasin, en toista, vaan itseäni, se oli ainoa mitä osasin.
Semmonen pätkä, en mä jaksa alkaa selittää siitä mitään.
Kirahvilapsi kuittaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti