Veripisaroita hopeisissa hiuksissa
Istuin siinä
ikkunalaudalla. Tuuli toi viileän viiman avonaisesta ikkunasta kasvoilleni.
Ikkunan saranat natisivat hiljaa liitoksissaan ja hengitin sadetta enteilevää
usvaa syvälle keuhkoihini. Mieleni, ajatukseni lensi jossakin pilvien
yläpuolella, tai ei sittenkään, ne lensivät pilvien keskellä. Olin eksynyt
mitäänsanomattomaan höttöön joka parveili ympärilläni päivästä ja yöstä
toiseen, päästämättä minua pois. Kuulin jostakin kaukaa lapsen naurua, mutta
lopulta kun kuuntelin ja pohdin, en voinut varmaksi sanoa nauroiko vai itkikö
lapsi. Oliko se edes lapsi, ehkä se oli vain sarvipöllön poikanen. Tuntui että
elämä oli valunut sisältäni. Toisaalta se ei ollut aivan vale, enhän minä ollut
enää elossa. Hopeiset hiukseni kimmelsivät kuun loisteessa ja mittasin
katseellani tähtikuvioita. Tiesin että kohta täytyisi taas mennä, mennä
tekemään asioita, asioita joita inhosin, mutta jotka olivat vain tehtävä,
mikäli halusin voida vielä istua ikkunalaudallani katselemassa sateen tuloa.
Jokaisen velton
ruumiin kohdalla mietin miksi olin edes olemassa. Miksi maailma jaksoi kantaa
päällään jotakin niin iljettävää, kuin minä. Edes ajan kylmät ja kalpeat sormet
eivät ylettäneet minuun. Olin ravintoketjun huipulla ja minun olisi pitänyt
olla onnellinen. En kuitenkaan ollut. Jokaisena iltana käsieni tummuessa
kuivuvasta verestä vaivuin jonnekin minne aurinko ei ylettänyt. Sieluni, jos
minulla sellaista enää oli, kivettyi sisälläni. Tiesin että jonakin aamuna en
enää nousisi tiedostamaan saapuvia pisaroita, jotka tummat pilvet toisivat.
Tiesin että tulisi aamu jona olisin menettänyt itseni lopullisesti, aamu jona
olisin vain surkea hirviö, vain kyyninen irvikuva itsestäni. Vain haamu ja
huokaus siitä jona synnyin. Hiukseni leijailivat kimmeltäen ympärilläni tuulen
leikkiessä niillä. Lysähdin maahan istumaan ja heittäydyin selälleni kosteaan
nurmikkoon. Annoin sateen kastella kasvoni. Olin vain pieni ja kelvoton mörkö,
jota kukaan ei koskaan rakastaisi. Halusin paeta, mutten kyennyt edes riistämään
omaa henkeäni. Vampyyrit eivät voi tappaa itseään ja tiesin sen. Tieto oli
murskaava, murskaavampi kuin hetki jona minusta tuli se mikä nyt olin. Olin
kateellinen ihmisille, he pystyivät lähtemään kun elämä ajautui loputtomaan
umpikujaan. Minä olin kehoni vanki, vanki omassa elämässäni, tai kuolemassani.
En edes tiennyt kummassa.
Kirahvi kuittaa~~
Aivan ihana novelli!
VastaaPoistaApua apua kiitos paljon ;;3;;
Poista