lauantai 15. lokakuuta 2016

Veripisaroita hopeisissa hiuksissa


Veripisaroita hopeisissa hiuksissa

Istuin siinä ikkunalaudalla. Tuuli toi viileän viiman avonaisesta ikkunasta kasvoilleni. Ikkunan saranat natisivat hiljaa liitoksissaan ja hengitin sadetta enteilevää usvaa syvälle keuhkoihini. Mieleni, ajatukseni lensi jossakin pilvien yläpuolella, tai ei sittenkään, ne lensivät pilvien keskellä. Olin eksynyt mitäänsanomattomaan höttöön joka parveili ympärilläni päivästä ja yöstä toiseen, päästämättä minua pois. Kuulin jostakin kaukaa lapsen naurua, mutta lopulta kun kuuntelin ja pohdin, en voinut varmaksi sanoa nauroiko vai itkikö lapsi. Oliko se edes lapsi, ehkä se oli vain sarvipöllön poikanen. Tuntui että elämä oli valunut sisältäni. Toisaalta se ei ollut aivan vale, enhän minä ollut enää elossa. Hopeiset hiukseni kimmelsivät kuun loisteessa ja mittasin katseellani tähtikuvioita. Tiesin että kohta täytyisi taas mennä, mennä tekemään asioita, asioita joita inhosin, mutta jotka olivat vain tehtävä, mikäli halusin voida vielä istua ikkunalaudallani katselemassa sateen tuloa.

Jokaisen velton ruumiin kohdalla mietin miksi olin edes olemassa. Miksi maailma jaksoi kantaa päällään jotakin niin iljettävää, kuin minä. Edes ajan kylmät ja kalpeat sormet eivät ylettäneet minuun. Olin ravintoketjun huipulla ja minun olisi pitänyt olla onnellinen. En kuitenkaan ollut. Jokaisena iltana käsieni tummuessa kuivuvasta verestä vaivuin jonnekin minne aurinko ei ylettänyt. Sieluni, jos minulla sellaista enää oli, kivettyi sisälläni. Tiesin että jonakin aamuna en enää nousisi tiedostamaan saapuvia pisaroita, jotka tummat pilvet toisivat. Tiesin että tulisi aamu jona olisin menettänyt itseni lopullisesti, aamu jona olisin vain surkea hirviö, vain kyyninen irvikuva itsestäni. Vain haamu ja huokaus siitä jona synnyin. Hiukseni leijailivat kimmeltäen ympärilläni tuulen leikkiessä niillä. Lysähdin maahan istumaan ja heittäydyin selälleni kosteaan nurmikkoon. Annoin sateen kastella kasvoni. Olin vain pieni ja kelvoton mörkö, jota kukaan ei koskaan rakastaisi. Halusin paeta, mutten kyennyt edes riistämään omaa henkeäni. Vampyyrit eivät voi tappaa itseään ja tiesin sen. Tieto oli murskaava, murskaavampi kuin hetki jona minusta tuli se mikä nyt olin. Olin kateellinen ihmisille, he pystyivät lähtemään kun elämä ajautui loputtomaan umpikujaan. Minä olin kehoni vanki, vanki omassa elämässäni, tai kuolemassani. En edes tiennyt kummassa.











Kirahvi kuittaa~~







2 kommenttia: